Kukamitähäh

Tämä on ensisijaisesti oma treenipäiväkirjani, johon kirjaan etenemisen (ja takapakit) triathloniin ja muihin kotkotuksiin valmentautuessani.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Onnellinen itsensä (ja Innes-Stubbin) voittaja!


Onnellisesti ohi on Joroisten puolimatkan triathlon!

Aivan ensimmäiseksi haluaisin kuitenkin kiittää:
- Fysioterapeuttejani Vesa Suopankia ja A-P Lindbergiä, joita ilman en välttämättä olisi päässyt edes viivalle
- valmentaja Merja Kivirantaa ilmeisen toimivasta treeniohjelmasta (vaikka valmennettava onkin välillä vähän sluibaillut)
- pyörävelho Simo Saarista Nummelan Pro-Bikesta erinomaisesta palvelusta
- Liisaa erinomaisesta kisaseurasta

Mutta ne tulokset. Suluissa vuoden 2012 ajat:
Kokonaisaika 6:05:08 (6:47:10)
Uinti 0:44:49 (0:42:50)
T1 0:08:49 (0:06:17)
Pyöräily 2:53:13 (3:32:43)
T2 0:07:44 (0:06:35)
Juoksu 2:10:36 (2:18:48)

Simo oli pelastava enkeli kisan kynnyksellä, kun kisapaikalle lähtöä edeltävänä päivänä fillaria tarkistaessa huomasin, että kappas, vaihteet eivät pysy päällä. Soitto ja kaahaus Nummelaan ja parin tunnin päästä käsissä oli taas toimiva ja samalla ensihuollettu peli. Mahtavaa palvelua!

Perjantaina kisatunnelma (lue:paniikki) alkoi nousta huristelulla Joroisille ja siellä jo viime vuodesta tutulla triathlonin haastavimmalla lajilla eli logistiikalla: kieli keskellä suuta aikataulua noudattaen ja kaatosadekuuroja väistellen piti taas marssia noutamassa ja kylvämässä erinäköisiä nyssyköitä, pussukoita ja fillareita ympäri kylää, jotta kamat on oikeilla tapahtumapaikoilla seuraavana päivänä. Kymmenen maissa illalla pääsi majoittumaan Varkauden Scandiciin, jossa hotellin täysi nälkäisiä urheilijoita oli huomioitu kiitettävästi ruokailujen ajankohtia venyttämällä. Tarjoomukset olivat myös hyvin triathleetin tarpeet huomoivia. 

Lauantaiaamuna kello pärähti klo 5:15 ja vuorossa oli tankkaus aamiaisella, vaikka ruoka ei olisi maistunut yhtään. Sitten loput kamat autoon, taas parit pussukat (joista kahden säilytyksestä/kuskauksesta tänä vuonna veloitettiin erikseen) niille kuuluville paikoilleen ja bussilla lähtöpaikalle. Ilmassa oli paitsi suuren urheilujuhlan tuntu, myös sateen uhka, joka onneksi ei muuttunut todeksi. Lähtöalueella oltiin jo hiukan yli kahdeksalta, mutta leidien lähtö oli vasta klo 10:24, joten ennen sitä oli kosolti aikaa tavata tuttuja, nauttia viimeiset tankkaukset, varmistaa fillarin rengaspaineet ja lopulta ahtautua ah niin ihanaan gummipukuun. Sitten vaan erilaisten karsinavuorojen kautta järveen loiskis ja molskis.

Tämän kauden uimalakkimuotia
Oma kisa alkoi pienellä paniikilla, koska aa, olin aivan liian keskellä ryhmää ja kunnon porkunyrkkeilylihasoppaa ja bee, aika äkkiä selvisi että nyt on muuten melkoinnen aallokko. Aallot olivat paikoitellen niin isot, että uinti muistutti puoliksi sukeltamista. Kuten eräs kilpailija totesi: "Aina kun otti ilmaa vasemmalta puolelta sai samalla vesitankkauksen." Lastuna lainehilla piti vaan etenemän ja hämmästelin miten hyvin matka lopulta taittui ja sain itseni täysin rauhalliseksi. Ainut ongelma oli viimeisen kääntöpoijun kohdalla kun rytmi katosi hetkeksi parin kilpasiskon rynniessä päälle ja polvitaipeiden takaosat menivät hetkeksi kramppiin. Jollain zeniläisellä tyyneydellä siitäkin selvisin ja pääsin kauhomaan viimeisen suoran rantautumispisteeseen. Uintiaika oli pari minuuttia huonompi kuin viime vuonna, mutta kova keli huomioiden vaati vähän ylimääräistä ponnistelua. 

Vaihtoalueella oli melkoinen kuhina, mutta oma T1-pussukka löytyi hyvin ja kamojen vaihto ja energian & veden nauttiminen sujui melko sutjakkaasti. Tai siltä tuntui, mutta jostain syystä T1 (ja T2, molemmat sis. vessapiipahduksen molempina vuosina) näytti vieneen enemmän aikaa kuin viime vuonna, mystistä. Varsinkin kun yksiosainen tri-asu vähensi aikaa paidan päälle kiskomisen verran.

Myös fillariosuudella ankara tuuli hirvitti hiukan, koska T:n muotoiselle reitille osui paitsi myötäistä ja vastaista myös melkoista sivutuulta. Alkuun oli ongelmia myös uuden aerobarien välissä olevan juomasäiliön kanssa, josta voinkin laittaa itselleni nootin: jos ostat jonkun uuden härpäkkeen niin sitä kannattaa ehkä testata ennen kisaa, eikä vaan luottaa hämäävän yksinkertaisen näköiseen mekanismiin. Onneksi oli kuitenkin pullot myös satulan takana ja koska huoltokin pelasi moitteettomasti ei janoon tai energian puutteeseen päässyt kuukahtamaan. Geelejä olisi voinut olla pari enemmän takataskussa.

Tähän väliin oodi Trekille: voi hyvänen aika sentään mikä ilo ja keveys sillä oli ajaa! Ja näkyyhän tuo myös ajassa: 37 minuuttia rivakammin kuin viime vuonna, keskarin ollessa yli kolmenkympin! Ja tämähän ei olisi ollut mahdollista ilman ajoasentoa, josssa selkä ei satu, ei sitten niin yhtään! Että voi ihminen olla onnellinen yhdestä fillarista! Niskaa ja silmämunia (kyllä, saattaa kuulostaa hullulle) tuohon ajoasentoon vielä pitää totuttaa, mutta muuten meno oli täydellistä. Aika liuta kanssakilpailijoita tuli ohitettua matkalla ja suurimman tyydytyksen tietysti tuotti se, kun sai kaahata muutaman pisarakypäräisen miehen ohi, ai että! 

Juoksuvaihtoon tulin hyvävoimaisena ja vaihto sujui mielestäni jouhevasti (vaikka aika ei sitä vahvistakaan). Juoksu lähti myös kulkemaan yllättävän hyvin, oman mittapuun mukaan. Se minkä olin pyöräilyssä voittanut saatoin kuitenkin osittain juoksussa hävitä, koska ohittajia oli niin paljon. Suurin osa niistä taisi kuitenkin olla jo aikaisemmin pyöräilystä tulleita, jotka olivat jo kierroksia edellä. Juoksu sujui moitteettomasti aina kolmannen kierroksen puoliväliin saakka, jolloin vasen polvi alkoi sattua melkoisesti. Neljännelle kierrokselle tullessa se sattui jo niin kovin, että jalalle oli vaikea varata ja meno muuttui nilkuttavaksi yhdellä jalalla juoksemiseksi. Tämä harmitti suunnattomasti, koska voimia olisi riittänyt rivakampaankin menoon. Kivuttomalla jalalla olisi saattanut jopa oma puolimaratonennätys (2:06) rikkoontua. Pääasia oli kuitenkin, että pääsin maaliin juosten ja huomattavan onnellisena. En ollut vilkaissut kelloa kuin pyöräilyn lopussa ja kuullessani kuuluttajalta loppuajan 6:05, pääsi pieni itku, niin onnellinen olin! En olisi ikinä uskonut, että voin parantaa aikaa kokonaiset 42 minuuttia viime vuodesta, koska olisin ollut tyytyväinen jo vartinkin parannukseen. Erityisen onnelliseksi teki se, että muutama kuukausi sitten en pystynyt kunnolla edes istumaan tai seisomaan kovien kipujen takia.

Loppuiltapäivä/-ilta menikin sitten yleisessä euforiassa ja kisakokemuksista leuhottaessa kanssakisaajien kanssa. Ja kuten Nokian & NSN:n juoksukerhon triathlonkoulun vetäjä Ilkka sanoi: "Näitä elämyksiä ei saa ostettua rahalla." Oli muuten huikeita suorituksia tuon triathlonkoulun molempien vuosikurssien edustajilla, mukaanlukien yksi mitalisija, hyvä Mervi!

Ja se otsikossa mainittu voitto... Kisaseuralaisen kanssa sovittiin, että jos jompikumpi voittaa joko Innes-Stubbin tai Baba Lybeckin, voittaja tarjoaa toiselle skumpat. Ja niinpä sain ne skumpat illalla tarjota, eikä mikään ole vähään aikaan maistunut yhtä hyvälle!

Onnennumero

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti