Kukamitähäh

Tämä on ensisijaisesti oma treenipäiväkirjani, johon kirjaan etenemisen (ja takapakit) triathloniin ja muihin kotkotuksiin valmentautuessani.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Ylimenokauden höttöä - Unelmakarttoja ja kannettavia reikiä


Silmiini sattui männäviikolla Facebookissa tapahtuma, jonka otsikko oli jotakuinkin "Unelmakarttakirja - luo oma voimakirjasi". Kyseessä on verkkokurssi, jonka aikana on tarkoitus kirjoittaa jonkinsortin kirjanen omista unelmistaan ja siitä, miten niitä kohti on tarkoitus kulkea. Samoin Facebookista ja muualta netistä tursuaa eteen milloin mitäkin "Näin teet unelmistasi totta", "Näin opit olemaan tietoisesti läsnä", "Näitä kymmentä ohjetta kun noudatat, niin elämä muuttuu auvoisaksi" ynnä muuta, ynnä muuta vastaavaa tavaraa. 

Tässä noudatetaan ohjaajan ohjeita ja edustetaan seuraa, hyvä HelTri!
Olen ihmetellyt miksi tämänkaltaiset ohjeet ja kurssit vähän ärsyttävät ja saavat aikaan lievän oksennusreaktion ja saman tunteen, kuin olisi vetäissyt vartissa puoli kiloa irtokarkkia. Periaatteessa hyvää, mutta kuitenkin ällöttävää. Usein herää mielessä kysymys ovatko näitä elämäntaito- tms. asioita innokkaimmin sosiaalisessa mediassa jakavat niitä henkilöitä, joilla nämä asiat ovat hyvin näpeissä ja haluavat tätä onnistumisen ilosanomaa muillekin jakaa. Vai onko tilanne se, että ko. henkilöt ovat itse aivan hukassa ja koittavat kuumeisesti etsiä apuvälineitä elämän suunnan löytämiseksi. Tai niitä, joiden pitää suorittaa elämää jonkun gurun antamien ohjeiden mukaan.

Joka tapauksessa kyseiset tekstit ovat saaneet miettimään omaa elämää, missäs jamassa se minun unelmakarttani, tietoinen läsnäoloni ja yleinen tyytyväisyyteni elämään oikein ovat. Ja vastaus kuuluu: asiat on just jetsulleen, niinkuin niiden kuuluukin olla. Unelmakarttoja en ole piirrellyt tai noudattanut jonkun muun tekemiä listoja asioista, joita tekemällä tulee onnelliseksi. Suunta on rakentunut omalla painollaan, toki monen mutkan, murheen ja asioitten mönkään menemisen kautta.

Ekan maratonin jälkeen, vähänkö hymyilytti!
Liikunnnallisuudesta on tullut pikkuhiljaa elämäntapa, joka tarkoittaa myös tavoitteellista treenaamista. Kuitenkin niin, että jos joskus laiskottaa, väsyttää tai sattuu tolkuttomasti, niin jätän treenit väliin ja otan tirsat tai menen vaikka kaljalle. Mikä nyt parhaalta siinä hetkessä tuntuu. Tavoitteita siis on ja hyvinkin kurinalaista etenemistä niitä kohti, mutta ei ryppyotsaisesti. Eräs suuri unelma tällä saralla on entistä lähempänä toteutumista nyt, kun ilmoittautuminen Ironman-tapahtumaan on tehty ja treenit tulevat palvelemaan pääasiassa sitä päämäärää. Tolkun ja hauskuuden kuitenkaan unohtumatta ja terveydentila edellä mennen. Liikuntaharrasteet paitsi täyttävät kutakuinkin kaiken vapaa-ajan niin vievät lisäksi myös kaikki rahat - varsinkin kun siihen jatkossa varmasti yhä useammin yhdistää matkustamisen - mutta sehän on juuri sitä, mitä haluan tehdä ja mihin pennoseni käyttää. Unelmakartalla ollaan.

Luonnon uima-allas ja uusi märkkäri kuin toinen iho, loistoyhdistelmä
Liikuntaharrastus pitää huolen myös siitä, että tietoista läsnäoloa tulee harjoitettua päivittäin. Kun uintiharjoituksessa pitää laskea hengityksiä ja muuttaa niitä tietyssä rytmissä tai tehdä treeniä tietyillä vauhtialueilla (lujaa!), niin siinä on vähän pakko olla jokseenkin läsnä tilanteessa ja käydä vuoropuhelua kroppansa reaktioiden kanssa, tai tulee baywatcheille hommia. Tai kun ajaa fillarilla kolmeaviittä muutaman kymmenen hengen porukassa niin, että etäisyydet muihin ajajiin lasketaan senteissä. Siinäkin pitää olla erittäin läsnä, aistia oma kehonsa ja sen liikkeet kokonaisvaltaisesti, jotta ei tule kolareita ja pahimmassa tapauksessa todella ikäviä seurauksia. Tai kun pitää juoksuharjoituksessa seurata kilometrivauhtia ja vaihdella sitä esim. 15 sekunnin eroilla muutaman minuutin välein. Läsnä on oltava ja keskityttävä vain ja ainoastaan siihen mitä tekee ja miten keho reagoi. Vastapainona mm. näille tolkuttoman läsnä olemisen hetkille pitää olla paljon myös hetkiä, jolloin mieli saa laukata vapaasti juuri siihen suuntaan mihin lystää ja kehoa ei tarvitse juuri miettiä. Usein parhaat ideat ja ratkaisut mieltä askarruttaviin ongelmiin tulevat rennon liikunnan ja " tietoisen läsnäolemattomuuden" tilan yhdistelmässä esim. rennolla kävelylenkillä luonnossa. Tätä kokemusta vasten on siis vaikea ymmärtää miksi tietoisesta läsnäolosta esimerkiksi työelämässä on alkanut tulla yksi suorittamisen muoto. Siis tyylin että laita kalenteriin pitkin työpäivää milloin aiot tehdä tietoisen läsnäolon harjoituksia. Tuntuu mielestäni jokseenkin ristiriitaiselta ja pakonomaiselta, erottaa läsnäolo joksikin omaksi saarekkeekseen, jota harjoitetaan irrallaan muusta elävästä elämästä.

Koen, että olen monella tavalla onnekas ihminen: terveyttä ja voimia piisaa, kuin myös mukavia töitä ja työkavereita sekä hyviä ystäviä, joihin voi luottaa niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Lisäksi saan täyttää vapaa-aikani juuri niillä asioilla, joita itse haluan tehdä. En kuitenkaan usko, että mikään näistä on tipahtanut syliin taivaasta, vaan asioiden eteen on pitänyt myös määrätietoisesti, mutta ei pakonomaisesti ponnistella. Kuten Patzy osuvasti on blogissaan kirjoittanut: jos suurin haaveesi on muuttaa ulkomaille, niin lusikka kauniiseen käteen ja tekemään asioita sen eteen.

Triathlon ja matkailu, parasta yhdessä
Työelämässä varsinkin puhutaan paljon siitä, kuinka ihmisen pitää säännöllisin väliajoin mennä epämukavuusalueelle, jotta ei jämähdä niille sijoilleen. Valitsemani urheiluharrastuksen myötä olen saanut olla epämukavuusalueella säännöllisesti, etten sanoisi useammin kuin olisi ollut tarve. Mutta sitä saa mitä tilaa. Vaikka Joroisten puolimatkallakin on tullut oltua jo neljä kertaa, niin joka kerta lähtökarsinassa uintiin lähtöä odotellessa tulee tunne, että "Kunpa joku nyt toisi tähän kannettavan reiän, johon voisi hypätä ja paeta koko tilanteesta!" Vaan ei ole reikää näkynyt, järveen on pitänyt hypätä. Ja sama tunne on yleensä aina joka kisan ja tapahtuman lähtöä odotellessa: "Miten ihmeessä olen taas itseni tähän tilanteeseen järjestänyt?!" Mutta vastaus löytyy maaliviivaa ylittäessä, varsinkin jos tulos on yli odotusten: "Juuri tätä varten olen tehnyt töitä, juuri tämän tunteen haluan kokea, uudestaan ja uudestaan!" Olen ylittänyt itseni taas kerran, tekemällä sen eteen töitä ja menemällä kohti omia unelmiani.
Apua, täältä pitää tulla myös alas, fillarilla!
Lähtöjännittäminen on kivampaa kavereitten kanssa
Maalissa on helppo hymyillä













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti