"Terhi, you are an Ironman!"

Noita sanoja olen tavoitellut jo useamman vuoden, tavoitteen karatessa välillä aina vaan kauemmas kaikenlaisten takapakkien ja sairastelujen myötä. 22.9.2018 tavoitteesta vihdoin tuli totta.

IM Emilia-Romagna osoittautui nappivalinnaksi. Mukava reitti, hyvät järjestelyt ja upea sää: lämmintä oli reissun viimeistä päivää lukuunottamatta 26-28 astetta eikä juurikaan tuullut. Ja paikallinen ruoka oli tietysti erinomaista ja hyviä ruokapaikkoja riitti paljon.

Starttipaikka

Reissasimme Cerviaan jo tiistaina 18.9., lentämällä ensin Milanoon ja sieltä vuokra-autolla Cerviaan. Hotel Cuba osoittautui vähän kulahtaneeksi, mutta sympaattiseksi, siistiksi ja varsin kohtuuhintaiseksi. Matkaa kisapaikalle oli pari kilometriä, enemmän kuin linnuntietä osasi arvioida, koska kylää/kaupunkia halkoo kanava, jonka ylittävälle lähimmälle sillalle oli hiukan matkaa. Onneksi hotellista sai ilmaiseksi lainaksi fillarin, niitä taisi olla jopa 20-30 kpl, jolla matka taittui jouhevasti jalkoja säästellen.

Keskiviikkona ja torstaina teimme pientä verryttelyä ja säähän totuttelua tarkoituksella keskipäivän kuumuudessa: n. 20 kilsan kevyt fillarointi ja siihen päälle vartin juoksu ja pieni pulahdus mereen. Ja tietty syötiin hyvin.

Testilenkki tehty

Keskiviikkona expo-alue oli jo auki ja lähdimme katsastamaan huudeja. Yllättäen rekisteröityminenkin olikin jo auki, vaikka aikataulun mukaan olisi ollut vasta torstaina. Hoitui näppärästi ilman minkäänlaisia jonoja. Samalla tuli varmuuden vuoksi hiukan shoppailtua IM-kamaa, mm. paitoja joissa omakin nimi näkyy - silläkin riskillä että vielä ei maaliinpääsystä ollut tietoa. Sitä riskiähän ei voinut ottaa, että jäisi ilman näitä legendaarisia muistoja kokojen loppuessa. Torstai-iltana oli myös tervetulobanketti, jossa jonot olivat melkoiset, mutta ruoka (ja olut) erinomaisia ja jonottamisen arvoisia.

Sieltä se nimi löytyy!

Perjantaina vuorossa oli info, bike-check ja kamojen vienti vaihtoalueelle, joka on maailmankaikkeuden pisin. Jos nopeita vaihtoja mielii, niin tämä kisa kannattaa jättää väliin. Sitten loppupäivä jännittämistä, kärvistelyä ja tankkausta erinomaisella pasta-aterialla lempiravintolassa kanavan rannalla.

Sai-raan hyvä "viimeinen ateria"

Lauantaina herätys oli klo 4:30 ja aamiainen hotellissa oli tarjolla jo klo 5:00. Hiukan oli vaikeuksia saada ruokaa alas, mutta riittävästi kuitenkin. Kuudelta hurautettiin hotlan fillareilla kisapaikalle viemään juomat fillareihin ja tarkistamaan rengaspaineet. Vaihtopaikka meni kiinni seitsemältä ja sitten vaellettiin rantaan odottamaan lähtöä auringon pikkuhiljaa noustessa. Upea näky, joka ei kyllä koskaan unohdu. Osallistujia oli n. 2800, eli omaa lähtöä sai odotella rannalla toista tuntia: ekat ikäryhmäläiset starttasivat klo 7:45. Veden lämpö oli 24,8 eli yli märkkärirajan, mutta poikkeuksellisesti märkäpukua sai käyttää (paitsi prot), koska meri kuhisi meduusoja. 

Menin 1:20-1:30 lähtöryhmään, joka vaikutti omalle uintikunnolle realistiselle. Olo oli yllättävän rauhallinen ja lisäbuustia toi juuri ennen omaa starttia kajareista kajahtanut Bomfunk MC:n Freestyler, siinä kohtaa olisin halunnut heilutella Suomen lippua ja hihkua. Oma (rolling) startti oli vasta kahdeksan jälkeen ja uinti lähti heti kulkemaan mukavasti. Oli helppo suunnistaa, ei isoa ruuhkaa eikä paljoa iskuja tai potkuja. Menin ns. MMV:tä eli mahdollisimman mukavaa vauhtia niin, että hapenotto vuorotellen molemmilta puolilta joka kolmannella onnistui. Tavoite kun kaikilla osuuksilla oli ainoastaan päästä hyvissä voimissa perille ja aina maaliin saakka. Mutta ne meduusat. Rannan lähellä oli yksittäisiä jalkapallon kokoisia, joita pystyi aika hyvin väistelemään, tosin niska hiukan väsyi kun piti veden alla pitää katsetta hiukan eteenpäin, että niihin ehtii reagoida. Kun mentiin kauemmas merelle pieniä meduusoja oli ns. puurona, joka tuntui sormien välissä siltä kuin olisi kauhonut kuplaista hyytelöä. Muutaman häijyn piston sain naamaan ja kaulaan, esim. ylähuulta poltteli vielä sunnuntainakin. Maalikaari tuli vastaan ajassa 1:19 eli uinti meni odotettua paremmin. 

T1 otti aikaa melkein vartin. Kävin vessassa (perhanan hidasta hihallisen märän kisapuvun kanssa) ja vaihdoin kamat rauhassa, jottei mitään unohdu. Aurinkorasvaakin piti läästiä lisää, koska porotti pilvettömältä taivaalta, Ja se vaihtoalue on piiiiitkä. 

Pyöräily tuntui heti alusta lähtien tosi hyvälle ja pidin sykkeet aerokynnyksen tuntumassa, jotta voimia varmasti riittäisi myös juoksuun. Menohaluja olisi ollut enemmän, mutta oli pakko hillitä. Meduusojen tähystely oli ilmeisesti käynyt hiukan niskan päälle, koska ekalla 90 kilsan kierroksella päätä särki aika mojovasti, mutta se meni onneksi ohi. Reitti oli muuten tasainen, mutta n. 45 kilsan kohdalla oli lyhyt mutta melkoisen jyrkkä (enimmillään kai 12%) mäki, jossa syke nousi mukavasti. Vähän olin mäkeä etukäteen pelännyt, mutta kun painelin siinä ylöspäin mennessä muitten, myös monien miesten ohi, niin ei hätäpäivää. Alasmeno piti alun mutkaisella osuudella ottaa varovasti, mutta kun suora aukesi niin voi sitä ilon päivää kun sai klaksutella isoimman pykälän silmään ja paahtaa menemään oikein sydämen kyllyydestä. Toiselle kierrokselle lähtiessä totesin mielessäni, että nyt se ajaminen vasta alkaa... Paluumatkan moottoritieosuudella piti hiukan irrotella ja ajaa aavistuksen vauhdikkaammin kun tuntui niin mukavalle, varsinkin muitten ohittelu. Etenkin levykiekkomiehen jättäminen taakse lämmittää aina mieltä. Keskivauhti pyörälenkillä jäi reilusti alle kolmenkympin, mutta olihan matkaa vielä edessä.

T2 otti taas vessareissun takia aikaa, mutta mikäs kiire, koko ilta edessä. Hiukan hirvitti mitenkä se maratonin vielä jaksaisi juosta. Ongelmia tulikin heti kättelyssä: oikea polvi, joka oli ilmoitellut itsestään jo pyöräilyn lopussa alkoi sattua oikein kunnolla ja sattuikin ekat kaksi kierrosta. Jokaisella juomapisteellä pysähdyin hiukan venyttelemään ja se hiukan auttoi. Kolmas kymppi oli jostain syystä helpoin kun kipu hiukan hellitti. Viimeinen lenkki, jo pimeässä, oli taas melkoista taistelua, koska nyt alkoi vasen polvi oireilla. Matkalla oli yllättävän paljon kovakuntoisenkin näköisiä urheilijoita, jotka kävelivät ja päätin, että yritän itse juosta niin kauan kuin kroppa vaan kestää. Ja kestihän se, kävelin ainoastaan juomapisteet. Viimeisen käännöksen jälkeen oli vielä n. 2 kilsan suora, jonka päässä niin kauan ja kovasti tavoiteltu maali odotti. Ryhti kummasti parani, kun maalikaari lähestyi ja pääsi vihdoin, ajassa 13:37:24 maaliin ja kuuli nuo legendaariset sanat "Terhi, you are an Ironman!". Olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen, varsinkin kun 2,5 tuntia aikaisemmin maaliin omalla enkallaan tullut K oli vastassa.

Athlete gardenin pöperöt eivät olleet kummoiset eikä mikään oikein maistunutkaan (paitsi kylmä olut, hedelmät ja makkara), mutta tärkeintä olikin fiilis ja finisher-paita päällä ja mitali kaulassa patsastelu. Energiat olivat koko päivän menneet ihan nappiin, ei missään vaiheessa janoa, nälkää, heikotusta tai imeytymisongelmia. Koko päivän aikana söin ainoastaan puolikkaan banaanin pyöräilyssä, muuten mentiin urheilujomalla, vedellä ja geeleillä, mikä tuntui sopivan minulle täydellisesti.

Kauhean kauan alueella ei hengattu, vaan lähdettiin jälleen kerran tarpomaan vaihtoaluetta kaksi kertaa edestakaisin ja hakemaan kamat ja lompsimaan hotellille. Aika moni vielä taapersi reitillä, vaikka puoliyö lähestyi. 

Sunnuntaina huilittiin mm. biitsillä lojumalla ja nauttimalla vähän juhlavampi ja pidempikaavainen dinneri kylän ytimessä. Maanantaina lämpötila putosi reilusti, satoi ja tuuli joten oli joutavaa aikaa hurauttaa autolla San Marinoon. Siellä käytiin ihailemassa maisemia mäen huipulta (ei nähnyt mitään), syömässä huonot pizzat ja tutkimassa kidutusmuseon aarteita. En suosittele heikkohermoisille.

IM Emilia-Romagnaa sen sijaan suosittelen, jos lämmin vesi ja ilma, tasainen reitti ja muutenkin meillyttävät olosuhteet (hyvä ruoka!) kiinnostavat. Jos ei pidä meduusoista tai on niitten pistoille allerginen, niin kannattaa suosiolla jättää väliin.

Mitäs jäi käteen reissusta, paitsi mitali ja finisher-paita? No tietty halu parantaa aikaa, kun kroppa tuon rääkin ylipäätään näyttää kestävän. Missäs niitä ironmaneja ensi vuonna järjestetäänkään...?