Vähänpä tiesin kun tuon edellisen testin kirjoitin. Ensimmäiset kolme solunsalpaajahoitoa (doketakseli) olivat ihan lasten leikkiä verrattuna kolmeen jälkimmäiseen (CEF). Voimat lähti ja pahoinvointi tuli tilalle. Onneksi en vuosi sitten tiennyt, että tässä kohtaa tekisi tiukkaa jo viereisellä ostarilla kaupassa käynti. Viimeistä kertaa päiväosastolta lähtiessä sanoin hoitajille, että toivottavasti ei enää tavata! Vastasivat että joo, koita unohtaa meidät. Lohduttivat myös, että nyt pitäisi olla pahin osuus hoidosta ohitettu.
Ekaa leikkausta en jännittänyt tai pelännyt ollenkaan, nyt toinen, edessä oleva hiukan hirvittää. Huomenna 28.10. on leikkauksen suunnittelu ja sitten toivottavasti tiedän mitä / miksi / miten aikovat leikata. Alustavasti leikkauspäiväksi on suunniteltu 11.11.
Nyt puolitoista viikkoa viimeisen tiputuksen jälkeen olo alkaa normalisoitua. Kuvottaa enää aika-ajoin ja väsymys ei ole ihan infernaalinen. Paitsi kun nukkuminen on välillä ihan mahdotonta. Parina päivänä olen jo jaksanut käydä kävelemässä reippaasti reilun tunnin. Yritän nyt ennen leikkausta liikkua niin paljon kuin mahdollista, koska sitten tulee taas parin-kolmen viikon liikuntakielto. Tsekkasin myös vanhasta tenttikirjasta Liikuntalääketiede mitä sanotaan syöpään liittyen. Tiivistäen, etenkin rinta- ja paksusuolen syövän osalta liikunnalla on merkitystä syövän ennaltaehkäisyssä. Ja hoidon suhteen: ottaen huomioon henkilön aikaisemman liikuntataustan liikkua saa ja kannattaa niin paljon kuin mahdollista. Kyllä, liike on lääke.
Kävin myös ekan kerran sitten tuokokuun luottofyssarilla ja ehdin vielä toisen kerran ennen leikkausta ensi viikolla. Ihme kyllä pahoja jumeja tms. ei löytynyt (eikä makuuhaavoja), mutta "onhan täällä tällaista höttöä". Juu, tiedetään, lihas on muuttunut läskiksi ja painoa on kevään jälkeen kertynyt 7-8 kiloa lisää. Yöks. Nyt kun pahoinvoinnin helpottamiseksi ei koko ajan tarvitse puputtaa jotain ja lohtusyömisenkin tarve tuntuu vähentyneen, on hyvä tehdä ryhtiliike myös syömiseen. Herkut ja höttöhiilarit minimiin, eiköhän se sillä hoidu.
Pääkopan kasassa pitämiseksi olen käynyt n. kolmen viikon välein HUS:in psykososiaalisen tuen yksikössä psykiatrin juttusilla. Sattui kohdalle vallan mainio ammattilainen, jonka kanssa voi keskustella kaikesta muustakin kuin sairauteen liittyvistä jutuista.
Kesällä sain ystävältä kirjan Joustava mieli tukena elämänkriiseissä. Nyt vasta sain tartuttua kirjaan ja onkin erittäin oivallinen opus, sen aika taisi olla vasta nyt. Kannattaa tutustua!
Toiselta ystävältä sain linkin erinomaiseen videoon, jossa kuvataan sympatian ja empatian eroa. Tämä juuri on omakin kokemukseni: sympatiassa sivuuttaa ihmisen kohtaamisen kunnolla, empatiassa sen sijaan on aidosti läsnä, hoputtamatta eteenpäin tai sivuuttamatta ihmisen juuri sillä hetkellä kokemia rankkojakin tunteita.
Em. apujen avulla olen pohtinut surua, joka tähän tilanteeseen liittyy ja sen läpi käymistä. Oivalsin myös miksi minua on ärsyttäneet pelkkää hyvää tarkoittavat toivotukset vahvana olemisesta ja taistelusta syöpää vastaan. Siinä kun helposti sivuutetaan tämä suruvaihe, jota ei mielestäni voi jättää huomiotta. Pitää ja saa surra sitä kaikkea, mitä ehkä sairauden myötä menettää ja itse sairastumista. Ei tarvitse olla koko ajan vahva ja reipas ja sännätä eteenpäin, vaikka olisikin perusluonteeltaan optimisti, eteenpäin katsova ja ratkaisuja hakeva. Ja ehkä juuri siksi kunnon pysähtyminen ja omien tuntemusten tutkiskelu on erityisen tarpeellista, jotta aikanaan voi mennä eteenpäin ja olla taas vahva, jumittamatta menneisiin raskaisiin kokemuksiin.
