Tiikeri ei pääse raidoistaan eikä rastas vaivoistaan

Kaivoin vanhat treeniohjelmat naftaliinista ja ajattelin, että pikkuhiljaa voisi voimien mukaan alkaa tehdä vähän suunnitelmallisempia kuntoutustoimenpiteitä. Edelleen väsyttää julmetusti etenkin sädehoitojen jälkeen, mutta niinä päivinä kun jaksan, yritän ennen grillausta käydä liikkumassa. Torstaina oli puhti päällä ja kävin juoksemassa kolme varttia. Vaikka alla oli huolelliset verryttelyt niin kaboom: seuraavana aamuna kantakalvo tulessa. Voi pääkallo ja sääriluut! Vaihtelun vuoksi tuli tällä kertaa eri jalkaan kuin vuonna 2016, jolloin katkaisi tien Ironmaniin 2 kk ennen tapahtumaa.

Tässä syöpähoitojen loppupuolella on kyllä muutenkin jalkaterät olleet kummallisen arat, jotenkin kokonaisvaltaisen kipeät. Syöpälääkäri ei siihen osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta sairaskollegoilta olen kuullut vastaavaa. Anna pliis tuon kantaongelman tällä kertaa johtua hoidoista (ja parantua nopeasti)! En jaksais taas yli puolta vuotta niin, että käveleminenkin sattuu ja juoksu on mahdotonta. 

Öisin en pysty tätä sukkaa pitämään, mutta josko vaikka sohvalla makoillessa venyttelisi kantapäätä

Universumi ilmeisesti on kertakaikkiaan sitä mieltä, että liikunta ei mulle sovi. Nyt kun syöpähoidot on lopuillaan ja vihdoin olisi mahdollista taas alkaa liikkua normaaliin tapaan, niin niin vaan lyödään taas kapuloita rattaisiin. Mutta en piru vie luovuta! Vai pitäiskö sittenkin alkaa ryyppäämään, syömään roskaruokaa ja makaamaan sohvalla vielä entistäkin enemmän...?

Kuntouttavat viikolla 1
Kulttuurit:

• kirja: Clare Macintosh: Lopun jälkeen.
• taide: Lux Helsinki ystävän kanssa la-iltana. Ryysis oli kauhea, mutta onneksi ei ollut kamalan kylmä. 

Ruumiinkulttuurit:

• Ke pyöräily 2:31/41 km. Päälle vartti yläkropan jumppaa
• To juoksu 0:46/5,6 km
• La punttitreeni 1:00
• Su uinti 1:08/2,4 km Uintiin löytyi taas ilo, mahtavaa! Ja vedestä löytyi hyvä ote. Ja uimalelut on parhaita!

Jotta saisi kantapään paranemaan nopsaan pitää korvata kaikki kävely- ja juoksuhommat vesijuoksulla ja satsata uintiin & punttiin. Kontulan uimahallissa on onneksi maailman parhaat vesihierontapisteet, niistä on kaikkiin jumeihin ja kolotuksiin huomattavasti apua.

Ostin Powerista tämmösen hierontahärpäkkeen, aivan mahtava paitsi selälle myös pohkeille

Enää 16 sädehoitokertaa, jaksaa jaksaa.

Annus horribilis ja liike on lääke

Ihan oli erilaiset suunnitelmat tämän vuoden varalle, mutta niin vaan elämä yllättää, hyvässä ja pahassa. Tammikuussa löysin vahingossa loistavan asunnon, joka piti ostaa pois kuleksimasta. Seurasi oman asunnon myynti, remontti ja muutto, joten ns. eka kvartaali meni näissä puuhissa ja ainut liikunta oli remppa-aerobicia.

Kun kodinvaihtohässäkkä oli ohi, paettiin maaliskuun lopussa mun synttäreitä pakoon Kanarialle, jossa ohjelmassa oli maltillisesti pyöräilyä. Luojan kiitos en siinä vaiheessa vielä tiennyt, mitä kotiinpaluu tuo tullessaan. Reissun jälkeen nimittäin oli mammografiaseulonta, jonka tulos vastasikin sitten loppuvuoden ohjelmatarjonnasta. 

Tapanani on vuoden lopussa ollut ynnätä vuoden liikunnat. Tänä vuonna olen harrastanut liikuntaa yhteensä 223 tuntia, josta valtaosa maaliskuun jälkeen. Eniten on ollut pyöräilyä (139 tuntia/2688 km) ja toiseksi eniten lihaskuntohommia ja reipasta kävelyä. Juoksua on ollut sen kuormittavuuden takia alle 100 km ja uintia alle 20 km, koska tulehdusriskit. Luvuista puuttuu kaikki hyötyliikunta, esim. kauppareissut kävellen, joista helposti tulee suositeltu 10 000 askelta päivässä. Kaloreita on kulunut noin 80 000 ja liikuntaa viikkoa kohden on ollut n. 4,3 tuntia. Ja tämä siis ajanjaksona, johon on mahtunut kaksi rintasyöpäleikkausta, 4 kk solunsalpaajahoitoja ja sädehoitojen aloitus.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että olen voinut syöpähoitojen aikana kohtuullisen hyvin, koska pohjakunto oli hyvä. Ja hoitojen aikana olen selvinnyt järjissäni liikunnan (ja ystävien!) ansiosta. Mahdollisimman runsas liikunta, aikaisempi liikuntatausta huomioiden, kuuluu toki hoitosuosituksiinkin. Tarkempaa tietoa löytyy esim. Käypä hoito -suosituksista tai Liikuntalääketiede -kirjasta.

Tämän kokemuksen jälkeen jos kuulen ihmisten sanovan, etteivät pysty harrastamaan (terveyttä ylläpitävää ja edistävää) liikuntaa, koska valivali, yhy-yhy ja mutimuti, niin saatan muuttua kylmäkiskoiseksi. Jokaiselle löytyy tsiljoonasta liikuntavaihtoehdosta taatusti sellainen, joka itselle sopii. Jos syöpäpotilas jaksaa liikkua neljä tuntia viikossa (plus hyötyliikunta), niin kyllä piru vie siihen pitää terveenkin ihmisen kyetä. Jos nimittäin haluaa pysyä terveenä jatkossakin. Joku viksu on joskus sanonut, että "jos nyt ei ole aikaa huolehtia terveydestään, niin myöhemmin on oltava aikaa sairastaa".

Tänään ohjelmassa oli n. 1,5 tunnin reipas kävelylenkki, äänikirjaa kuunnellen Matkalla vastaan tuli iloinen Helsinki Triathlonin juoksuryhmä. Vartokaas vaan, kohta olen taas itsekin mukana juoksuhommissa!

Mutta huomenna taas rillataan, enää 20 sädehoitokertaa jäljellä ja sitten tämä shaiba on toivottavasti ohi.

Grilli

Grillausresepti

Ylös, ulos ja liikkumaan ihmiset, myös tammikuun kestävien uudenvuodenlupausten jälkeen. Mikään ei ole sitä parempi investointi omaan elämään.

Edessä säteilevä tulevaisuus

Leikkauksen jälkitarkastuksessa 26.11. selvisi, että poistetussa palasessa ei ollut syöpäsoluja. Loistava uutinen, mutta jostain syystä se ei saanut hyppimään riemusta. Ehkä se johtui siitä, että kirurgi mainitsi, että jos syöpä uusii niin sitten poistetaan koko rinta. Ja hoidothan jatkuu vielä eli syöpäviisottelusta on vasta kolme ensimmäistä lajia takana.

Tänään kävin Meilahdessa Syöpäklinikalla syöpälääkärin vastaanotolla. Vastassa oli taas uusi henkilö, tällä kertaa vanhempi hyvin vähäpuheinen herra. Hän kertoi, että sädehoitoa annetaan 25 kertaa eli 5 viikkoa, joka arkipäivä. Joulunpyhien takia - silloin ei ole hoitoja - tulee lisäksi ainakin yksi bonuskerta. Torstaina 12.12. on hoidon suunnittelu ja hoidot alkaa 17.12. eli viikon päästä 
maanantaina.  

Opiskeltavaa

Samalla nyt alkaa myös viides laji eli lääkehoito. Tamofen nimisellä lääkkeellä teilataan hormonit, jotka ruokkivat syöpää. Kaupan päälle pamahtaa päälle vaihdevuodet. Solunsalpaajahoidot käynnisti kesällä jo kuumat aallot, saas nähdä mitä tällä kertaa tulee kylkiäisenä. Lista lääkkeen haittavaikutuksista on mukavan pitkä.

Sairauslomaa jatkettiin tammikuun loppuun. On tämä saatana savotta.

T3

Syöpäviisottelun laji numero kolme eli leikkaus numero kaksi oli maanantaina ja nyt olen T3:lla. 

Leikkaus meni kaikin puolin hyvin. Kuvio oli jo ensimmäisestä kerrasta tuttu, sillä erotuksella että tällä kerralla piti vielä aamulla klo 7:15 ennen osastolle menoa käydä verikokeissa. Osastolla vastassa oli sama mukava hoitaja kuin viime kerralla. Kirurgi oli eri kuin ekalla kierroksella ja myös eri kuin se, jonka tapasin tämän leikkauksen suunnittelussa. Ja hyvä niin, koska tämä suunnitteluhenkilö vaikutti jotenkin poissaolevalta, hajamieliseltä ja kovin väsyneeltä - haukotteli koko tapaamisen ajan. Ei tuntunut kovin hyvälle.

Leikkausaika oli vasta klo 12, joten odotellessa oli hyvin aikaa lukea päivän Hesari ja kuunnella musiikkia. Aamulla oli saanut ennen kuutta juoda ainoastaan yhteensä 2,5 dl vettä ja mustaa kahvia, joten oli iloinen yllätys, että puoli ysin maissa sain ekstrajuotavaa.

Herkkuaamiainen

Osastolla oli mukavan rauhallista, koska oli maanantai ja sieltä puuttuivat edellisen päivän leikatut. Puoli yhdeltätoista sai rauhoittavat + kipulääkettä ja tasan klo 12 lähdettiin hoitajan + harjoittelijan kanssa leikkaussaliin, jonne köpöttelin omin jaloin hoitajan kärrätessä sinne petini. Leikkaussalirutiinitkin olivat edelliseltä reissulta tutut: leikkauksen jälkeen tarvittava "toppi" valmiiksi päälle vyötärölle, piuhoja ja letkuja kiinni ja vastaaminen listaan kysymyksiä. Suoneen laitettiin ensin keittosuolaa ja sitten jotain esilääkettä, vahvaa kipulääkettä ja viimeksi varsinainen nukutusaine. Kerkesin jopa kiittää hyviä unia toivottavaa anestesialääkäriä ennenkuin vintti pimeni.

Leikkaus meni vikkelästi, koska jo noin tunnin päästä havahduin heräämössä, yllättävän tolkuissani. Verenpainetta ja happisaturaatiota tsekattiin tasaisin välein ja kirurgi kävi kertomassa, että leikkasi rinnasta noin kananmunan kokoisen palan ja että kaikki oli mennyt hyvin.

Lähempänä kolmea pääsin takaisin osastolle, jossa oli taas aikaa kuunnella musiikkia ja vain huilailla. Olo oli parempi kuin ekan leikkauksen jälkeen. Kun vihdoin viiden maissa sain sapuskaa älysin tällä kertaa syödä rauhassa ja vain osan tarjoomuksista eli kahvin (aah!), sämpylän ja mustikkamehun. Viimeksi kun ahneuksissani pistin nopsaan poskeen koko annoksen niin oksuhan siitä tuli kotimatkalla...

Värien harmoniasta nautiskelua leikkauksen jälkeen.

K tuli hakemaan seiskan maissa ja olihan kiva päästä kotiin, hyvissä voimissa.

Jälkitarkastus on 26.11. ja silloin saan tietää mitä patologi tällä kertaa löytää. Kirurgi loihe lausumaan B-lausunnossa että "on mahdollista, että marginaalit jäävät edelleen riittämättömiksi, jonka vuoksi voidaan joutua vielä rinnan poistoon. Sädehoito annetaan mikäli rintaa ei poisteta."

Että tässä nyt sitten pari viikkoa kärvistellään ja odotetaan tuleeko vielä kolmas leikkaus vai jatketaanko sädehoidolla. Jos loputkin rinnasta joudutaan vielä poistamaan, niin sitten edessä on vielä jossain vaiheessa myös korjausleikkaus, eli leikkaus numero neljä.

Haava on n. 10 senttiä pitkä eli tuplat edellisestä, mutta taas tosi siisti ja nätti. Viime yönä nukutti jo hyvin ja tänään en enää ole tarvinnut kipulääkkeitä. Yläkropalle on pieni jumppaliikeohjelma, joka pitää tehdä kaksi kertaa päivässä. Ja koska liikkeelle sai lähteä heti leikkausta seuraavana päivänä, niin eilen kävin jo kaupassa (K toimi kantajana, koska yli 3 kilon verran ei saa nostaa) ja tänään tein hyvin rauhallisen tunnin kävelylenkin. Muuta kuin kävelyä ei sitten saakaan tehdä ennen jälkitarkastusta.

Fyysisesti olo on hyvä, mutta tulosten odottelu onkin sitten vähän raskaampi homma.

Pohjakosketus?

Vähänpä tiesin kun tuon edellisen testin kirjoitin. Ensimmäiset kolme solunsalpaajahoitoa (doketakseli) olivat ihan lasten leikkiä verrattuna kolmeen jälkimmäiseen (CEF). Voimat lähti ja pahoinvointi tuli tilalle. Onneksi en vuosi sitten tiennyt, että tässä kohtaa tekisi tiukkaa jo viereisellä ostarilla kaupassa käynti. Viimeistä kertaa päiväosastolta lähtiessä sanoin hoitajille, että toivottavasti ei enää tavata! Vastasivat että joo, koita unohtaa meidät. Lohduttivat myös, että nyt pitäisi olla pahin osuus hoidosta ohitettu.

Ekaa leikkausta en jännittänyt tai pelännyt ollenkaan, nyt toinen, edessä oleva hiukan hirvittää. Huomenna 28.10. on leikkauksen suunnittelu ja sitten toivottavasti tiedän mitä / miksi / miten aikovat leikata. Alustavasti leikkauspäiväksi on suunniteltu 11.11.

Nyt puolitoista viikkoa viimeisen tiputuksen jälkeen olo alkaa normalisoitua. Kuvottaa enää aika-ajoin ja väsymys ei ole ihan infernaalinen. Paitsi kun nukkuminen on välillä ihan mahdotonta. Parina päivänä olen jo jaksanut käydä kävelemässä reippaasti reilun tunnin. Yritän nyt ennen leikkausta liikkua niin paljon kuin mahdollista, koska sitten tulee taas parin-kolmen viikon liikuntakielto. Tsekkasin myös vanhasta tenttikirjasta Liikuntalääketiede mitä sanotaan syöpään liittyen. Tiivistäen, etenkin rinta- ja paksusuolen syövän osalta liikunnalla on merkitystä syövän ennaltaehkäisyssä. Ja hoidon suhteen: ottaen huomioon henkilön aikaisemman liikuntataustan liikkua saa ja kannattaa niin paljon kuin mahdollista. Kyllä, liike on lääke.

Kävin myös ekan kerran sitten tuokokuun luottofyssarilla ja ehdin vielä toisen kerran ennen leikkausta ensi viikolla. Ihme kyllä pahoja jumeja tms. ei löytynyt (eikä makuuhaavoja), mutta "onhan täällä tällaista höttöä". Juu, tiedetään, lihas on muuttunut läskiksi ja painoa on kevään jälkeen kertynyt 7-8 kiloa lisää. Yöks. Nyt kun pahoinvoinnin helpottamiseksi ei koko ajan tarvitse puputtaa jotain ja lohtusyömisenkin tarve tuntuu vähentyneen, on hyvä tehdä ryhtiliike myös syömiseen. Herkut ja höttöhiilarit minimiin, eiköhän se sillä hoidu. 

Pääkopan kasassa pitämiseksi olen käynyt n. kolmen viikon välein HUS:in psykososiaalisen tuen yksikössä psykiatrin juttusilla. Sattui kohdalle vallan mainio ammattilainen, jonka kanssa voi keskustella kaikesta muustakin kuin sairauteen liittyvistä jutuista.

Kesällä sain ystävältä kirjan Joustava mieli tukena elämänkriiseissä. Nyt vasta sain tartuttua kirjaan ja onkin erittäin oivallinen opus, sen aika taisi olla vasta nyt. Kannattaa tutustua!

Toiselta ystävältä sain linkin erinomaiseen videoon, jossa kuvataan sympatian ja empatian eroa. Tämä juuri on omakin kokemukseni: sympatiassa sivuuttaa ihmisen kohtaamisen kunnolla, empatiassa sen sijaan on aidosti läsnä, hoputtamatta eteenpäin tai sivuuttamatta ihmisen juuri sillä hetkellä kokemia rankkojakin tunteita. 

Em. apujen avulla olen pohtinut surua, joka tähän tilanteeseen liittyy ja sen läpi käymistä. Oivalsin myös miksi minua on ärsyttäneet pelkkää hyvää tarkoittavat toivotukset vahvana olemisesta ja taistelusta syöpää vastaan. Siinä kun helposti sivuutetaan tämä suruvaihe, jota ei mielestäni voi jättää huomiotta. Pitää ja saa surra sitä kaikkea, mitä ehkä sairauden myötä menettää ja itse sairastumista. Ei tarvitse olla koko ajan vahva ja reipas ja sännätä eteenpäin, vaikka olisikin perusluonteeltaan optimisti, eteenpäin katsova ja ratkaisuja hakeva. Ja ehkä juuri siksi kunnon pysähtyminen ja omien tuntemusten tutkiskelu on erityisen tarpeellista, jotta aikanaan voi mennä eteenpäin ja olla taas vahva, jumittamatta menneisiin raskaisiin kokemuksiin.

Bad hair d... year eli karvan verran asiaa

Sytostaatithan on sen verran vahvaa kamaa, että hiukset alkaa lähteä jo pari viikkoa ekan satsin jälkeen. Alunperin ajattelin, että no big deal, olenhan harrastanut radikaaleja hiusten muutoksia aina ja nytkin hiukset oli jo valmiiksi todella lyhyet. Varsinkin kun lääkityksen tarkoitus on pitää minut hengissä ja terveenä, ei hoitaa hiuksia. Vaan eipäs se hiustenlähtö ollutkaan ihan niin pikkujuttu. 

Heti kun karvat harvenivat ajatin ne kokonaan pois, parempi se kuin hapsi siellä toinen täällä. Kaksikin peruukkia oli hankittuna, mutta ne tuntuivat lopulta todella vieraille omassa päässä, ihan kuin olisi muovisen karvahatun laittanut päähän. Kalju tuntuu olevan enemmän "omaa tyyliä". Palautinkin toisen peruukeista, jonka olin, kai vähän paniikissa, ekstrana omalla rahalla ostanut. Toinen pölyttyy kaapissa.

Olen siis kulkenut kaljuna pää pystyssä. Mutta niin vaan tuntuu häijylle, kun ihmiset, etenkin vanhemmat, tuijottavat ja kääntyvät vielä erikseen katsoa toljottamaan. K on alkanut sanoa minua Kekkoseksi ja hänen sanomanaan se naurattaa, muiden suusta kuultuna loukkaisi. Ja kun pikkutyttö kovalla äänellä totesi "Tuolla tytöllä ei ole ollenkaan hiuksia!" se ei haitannut yhtään. Varsinkin kun sanoi tyttö, ei täti <3 

Kun kortisoni tai sytostaatit, en tiedä kumpi, saa vielä pään täyteen ISOJA ja KIPEITÄ finnintapaisia, niin peiliin katsominen todella ahdistaa. Lisäksi hiukset eivät ole kokonaan lakanneet kasvamasta, vaan parissa päivässä ilmestyy harottava sänki, joka pitää ajaa pois. Näytän ihan joltain syöpäpotilaalta! Ai niin joo...

Hyvää on tietysti se, että kampaamo- ja hiustenhoitotuotekuluissa säästää roimasti ja suihkussa käynti sujuu todella vikkelään. Ja sheivaushommia ei myöskään tarvitse tehdä. Kuitenkin odotan jo todella kovasti sitä päivää, kun saa taas mennä kampaajalle. Säärikarvat saisivat puolestani jäädä palaamatta.

Noona-sovelluksen avulla pitää / saa hoitotiimille raportoida oireista ja kysyä neuvoa eli sinne tallentuu miten on voinut ja mitä oireita on ollut. Ajattelin sen lisäksi jatkossa listata asioita päivätasolla myös tähän "treenipäiväkirjaan" omin sanoin, jotta voi aikanaan katsoa taaksepäin tätä polkua. 

Viikko 34

Ma: Olin ajatellut osallistua Skypellä työpaikan pariin palaveriin, jotta pysyn kärryillä mitä työmaalla tapahtuu. Vaan hui hai, olin niin rättiväsynyt, että nukuin puoli kymmeneen ja olin loppupäiväkin vielä ihan poikki. Kävin kaupungilla asioilla ja päivän mittaan kertyi reilut 11 000 kävelyaskelta.

Ti: Sytostaattihoito 3/6 klo 12, viimeinen kerta doketakselia. Kortisonin takia sain edellisenä yönä nukuttua kokonaiset 2 tuntia. Hoidon jälkeen kävin syömässä ja pyörin muuten kaupungilla, saldo yli 13 000 kävelyaskelta.

Ke: Huomattavan huonot unet jälleen (se kortisoni), kauppa-asioitten yms hoitoa 10 000 askeleen verran.

To: Edelleen vissiin kortisonihuuruissa, koska kävin juoksemassa 1:04 / 8 km eli hitaasti, tuntui todella hyvälle ja mukavalle. Suihkun ja syömisen jälkeen alkoikin sitten kuvotus, jota kutsun sytostaattikrapulaksi. Tilaamani Ōura-sormus tuli ja otin sen käyttöön. Jännä nähdä mitä kertoo elimistön tilasta tällaisissa poikkeusolosuhteissa.

Pe: Aivan kanttuvei ja sohvan pohjalla koko päivän. Piti mennä ystävän kanssa lounaalle, mutta ei puhettakaan moisesta. Mikään kunnon ruoka ei maistunut ja vetelin surutta sipsejä, karkkia, herneitä, jäätelöä...

La: Oli huonosta olosta huolimatta tai juuri sen takia pakko päästä ulos, kävin hissukseen pyöräilemässä 2:07 / 37 km. Edelleen kunnon ruoka tökki ja tuli syötyä mitä sattuu. Ahisti, niin maan perhanasti.

Su: Hivenen jo parempi olo, kävin haahuilemassa fillarilla 2:28 / 45 km. Välillä istuskelin rannoilla katselemassa luontoa, hiukan helpotti, myös henkistä tuskaa.

Terhi on nyt vähän väsynyt

Edellisen sytostaattihoidon (23.7.) jälkeen tuli jo tuttuja oireita, kortisoniunettomuutta pari yötä, näppyjä kaulaan ja päähän sekä haavaumia tms. suuhun. 

Uutena ilmiönä tuli lievää pahoinvointia, puutumisen/kylmien väreitten tyyppistä pistelyä tiputuspuolelle sekä ihan tolkutonta väsymystä. Unta riittää nykyään 9-11 tuntia yössä ja päiväunillekin olisi tarvetta, tosin ne ei unihäiriön takia tahdo onnistua, koska jalat alkaa sätkiä heti kun meinaa nukahtaa. Lisäksi on päiviä, joina ei jaksa kertakaikkiaan yhtään mitään. 

On myös päiviä, jolloin mieli on todella maassa ja ahistaa niin, ettei meinaa saada oltua mitenkään päin. Parempia on onneksi enemmän ja niinä koitan satsata kaikki paukut siihen, mikä auttaa sekä kroppaa että päätä eli liikuntaan. Olen edelleen päässyt punttisalille, pyöräilemään, uimaan järveen ja jopa juoksemaan pari kertaa. Kaikki tietysti maltilla ja oloa kuunnellen.

Mittaushistorian kuumimpana päivänä fillarin selässä n. 50 kilometrin verran tuulettumassa.

Ystäviä olen yrittänyt tavata sen minkä jaksaa, jottei ihan syrjäytyisi. Taannoin olin oikein mukavalla lounaalla työkaverin kanssa ja tuli juteltua paljon mm. työasioista. Oli mukava havaita, että pää vielä toimii, vaikka ns. sytostaattiaivot tekee ilmeisesti tuloaan: ajatus pätkii ja asioita unohtuu tavallista enemmän. Vaikka tapaaminen oli oikein mukava ja tervetullut poikkeus kotona kökkimiseen, niin olin sen jälkeen ihan poikki. Myös mukavat asiat vie voimat.

Pari todella virkistävää, sairaudesta ajatukset pois vievää kulttuuririentoakin on onneksi toteutunut: Celeste Barberin hillitön livekeikka (en ole nauranut niin paljon aikoihin, tuli todella tarpeeseen) ja jär-jet-tö-män kova Rammsteinin keikka Tampereella, ai että! Olisikohan ollut kuudes kerta kun näin bändin livenä ja mikä parasta, seuraava on jo tiedossa: Berliinissä heinäkuussa 2020 [tähän liuta liekkejä ja sydämiä]. 

Tulevaa siis suunnittelen siihen malliin, että jahka tämä hoitopolku on ohi, niin olen TERVE ja voin taas elää normaalia elämää. Rammsteinin keikan lisäksi kalenteriin vuodelle 2020 on lukittu triathlonin puolimatka Lahdessa kesäkuussa. Tavoitteita pitää olla, ne pitää tässä tilanteessa järjissään ja tuo ryhtiä niihin päiviin, kun voimat riittää esim. kuntoiluun, joka taas varmistaa sen, että kroppa on mahdollisimman vahva kestämään hoidot.

Huomenna on sytostaattihoito nro 3/6, viimeinen kerta doketakselia. Satsit 4-6 on sitten CEF-nimellä kulkevaa tavaraa, jonka (haitta)vaikutukset onkin sitten jännä nähdä.