Olin kiipeillä seinille viimeiset päivät ennen kirurgin jälkitarkastusta 10.6., jossa sai tietää mitä leikkauksessa löytyi. Toivoin tietysti parasta eli että selviäisin alustavasti puheena olleella leikkaus + sädehoito -yhdistelmällä. Toisaalta pelkäsin pahinta. Pessimisti ei pety.
Kasvain oli alkuperäistä arviota suurempi eli ei sentin vaan 2,4 senttiä halkaisijaltaan. Gradus asteikolla 1-3 on kolmonen eli pahin, syöpäsolut jakautuvat nopeasti. Lisäksi ns. esiasteen esiastetta (kirurgin käyttämä sanamuoto) löytyi halkaisijaltaan viiden sentin alueelta. Lisäksi yhdestä vartijaimusolmukkeesta (joita poistettiin 3 kpl) löytyi 0,05 mm:n kokoinen metastaasi. Eli syöpäsolut olivat lähteneet kasvaimesta livohkaan ja niitä voi olla karannut muuallekin elimistöön. Voi perkeleen perkele. Levinnyttä, etäispesäkkeitä kasvattanutta rintasyöpää kun ei enää paranneta kokonaan.
Koska syövän uusimis-/leviämisriski on niin suuri, edessä on koko hoitomenu: sytostaattihoidot, uusi leikkaus, sädehoito ja antihormonilääkitys, koska syöpäsolut reagoivat hormoneihin (hyvä juttu). Tämän tarkemmin en tässä vaiheessa vielä tiedä. Seuraava visiitti on syöpäklinikalle, 27.6. ja siellä selviää hoitojen tarkempi kuvio aikatauluineen. Taas odotellaan.
sunnuntai 23. kesäkuuta 2019
Prosessi, joka todella toimii
Maanantaina 6.5. soitti HUSin rintarauhaskirurgian yksikön jonohoitaja ja kertoi, että minulla on vastaanottoaika Kirurgisessa sairaalassa keskiviikkona 8.5. ja leikkaus on 23.5. Nyt ei todellakaan aikailtu.
Tässä välissä hain tietoa, mutta vain parista tahosta: HUSin ja Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mihinkään blogeihin tms. en halunnut koskea pitkällä tikullakaan, koska halusin saada vain ja ainoastaan asianmukaista, tutkimukseen perustuvaa tietoa, en kauhutarinoita tai vinkkejä parantavasta yksisarvisterapiasta. In tiede I trust.
Keskiviikkona 8.5. tapasin kirurgin, joka teki vielä tutkimuksen ja kertoi leikkaussuunnitelman ja hoitajalta sain suunnistuskartan seuraaville rasteille: rintasyöpähoitaja, anestesiahoitaja, valokuvaus ja verikokeet. Kaikki hoitui kuin rasvattu ja kaikki työntekijät olivat todella mukavia. Sain myös tarkat ohjeet leikkauspäivää varten ja nivaskan tietoa rintasyövästä (synty, tyypitykset, hoito, tukitahot yms.). Olo oli turvallinen, koska sain kuulla mm., että Kirran rintarauhaskirurgian yksikkö on pohjoismaiden suurin eli kokemusta hoidosta todella on. Sitten odottelemaan leikkausta. Vaikka odotusaika ei ollut pitkä, se oli piinallinen.
Keskiviikkona 22.5. menin Meilahteen syöpätautien klinikalle (tuntui todella absurdilta paikalta, tunsinhan itseni täysin terveeksi) gammakuvaukseen. Ensin rintaan tuupattiin merkkiainetta ja parin tunnin odotusaikana ennen kuvausta piti käydä verikokeissa. Kuvaus itsessään otti noin vartin. Mukaan sain kuvan, jossa on näkyvissä kainalon ns. vartiajaimusolmukkeet, jotka poistetaan leikkauksessa ja tutkitaan. Jos syöpäsolut ovat lähteneet kasvaimesta liikkeelle, ensimmäinen paikka johon ne livahtavat ovat nuo vartijaimusolmukkeet.
Seuraavana päivänä K vei minut Kirralle seitsemältä ja puoli kahdeksalta jo tuttu hoitaja vei osastolle "intiimiin" 16 hengen huoneeseen ja sain sairaalakamppeet päälle. Minulla kävi tsägä, koska leikkaukseni oli jo toisena eli kymmeneltä. Kirurgi (eri henkilö kuin 8.5.) kävi tapaamassa ja tekemässä tutkimuksen + kertomassa leikkauksesta ja vastaamassa kysymyksiin. Koska hänkään ei saanut kasvainta selkeästi näppituntumaan, sain passituksen röntgeniin, jossa kasvaimeen tuupattiin perkeleellisen isolla neulalla pieni titaanipötkylä, jonka sisällä on radioaktiivista ainetta. Näin kasvain löytyy tarkemmin leikkauksessa. Ennen leikkausta myös fyssari kävi jututtamassa ja antamassa leikkauksen jälkeiset jumppaohjeet. Sitten olikin aika esilääkityksen ja aika pian sen jälkeen kipitin hoitajan kanssa leikkaussaliin, hoitaja kärräsi sinne sänkyni. Leikkuupöydälle asetuttuani piti vielä anestesialääkärille kertoa mitä minulta ollaan leikkaamassa (päädyimme samaan lopputulokseen eli oikealta puolelta säästävä leikkaus + vartijaimusolmukkeet) ja sitten alkoikin jo tulla lääkettä suoneen...ja seuraavaksi havahduin heräämössä. Käsivarressa tuntui verenpainemittari ja ympärillä hääri porukkaa, kirurgikin kävi (muistaakseni?) ja kaikki oli mennyt hyvin. Kello oli about yksi, eli leikkauksen alusta oli noin kolme tuntia. Tovin siinä keräiltyäni havaintokykyäni tuttu hoitaja tuli kärräämään minut osastolle. Olo oli melko hutera, mutta jossain vaiheessa iltavuoron topakka perushoitaja tuli hätistelemään ylös ja vessaan, vaikkei yhtään olisi huvittanut nousta. Jossain vaiheessa alkoi tehdä mieli syötävää ja sainkin tuhdin aamiaistarjottimellisen, jonka hotkaisin aivan liian nopeasti, koska huono olo paheni. Viiden maissa hoitaja kiskoi taas ylös ja vei tutkimushuoneeseen ja jututti & tutki vointia. Siinä vaiheessa katsottiin myös yhdessä leikkausjälkeä (kaiketi myös testattiin miten siihen suhtautuu) ja ihan siistiltähän nuo pari haavaa näyttivät. Pelko siitä, että poistettu pala olisi ollut niin suuri, että olisi tuntenut itsensä toispuoleiseksi oli täysin turha. Koska huono olo jatkui sain pahoinvointilääkettä, joka auttoi sen verran, että uskalsin pyytää K:n tulemaan hakemaan sairaalasta. Melkein kotiin asti päästiin, ennenkuin piti pysähtyä tienposkeen ns. päästämään paha pois mahasta. Heti helpotti. Kotiin kun päästiin niin maistuikin jo pizza, jaffa (tuo kaikkien lasten ihmelääke) ja irtokarkit. Yö vähän pelotti, mutta sain nukuttua yllättävän hyvin.
Seuraavana päivänä saikin jo alkaa elää lopputarkastukseen voimassa asti olevien ohjeiden mukaan: sai mennä suihkuun, kävellä mutta ei harrastaa hikiliikuntaa, tehdä fyssarin opastamat liikkeet kahdesti päivässä ja olla nostamatta leikatun puolen kädellä yli 3 kilon taakkoja. Olin seuraavat päivät aika väsynyt, mutta päivä päivältä pahemmin alkoi rassata tulosten odottelu: mitä patologi leikatuista paloista löytäisi.
Tässä välissä hain tietoa, mutta vain parista tahosta: HUSin ja Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mihinkään blogeihin tms. en halunnut koskea pitkällä tikullakaan, koska halusin saada vain ja ainoastaan asianmukaista, tutkimukseen perustuvaa tietoa, en kauhutarinoita tai vinkkejä parantavasta yksisarvisterapiasta. In tiede I trust.
Keskiviikkona 8.5. tapasin kirurgin, joka teki vielä tutkimuksen ja kertoi leikkaussuunnitelman ja hoitajalta sain suunnistuskartan seuraaville rasteille: rintasyöpähoitaja, anestesiahoitaja, valokuvaus ja verikokeet. Kaikki hoitui kuin rasvattu ja kaikki työntekijät olivat todella mukavia. Sain myös tarkat ohjeet leikkauspäivää varten ja nivaskan tietoa rintasyövästä (synty, tyypitykset, hoito, tukitahot yms.). Olo oli turvallinen, koska sain kuulla mm., että Kirran rintarauhaskirurgian yksikkö on pohjoismaiden suurin eli kokemusta hoidosta todella on. Sitten odottelemaan leikkausta. Vaikka odotusaika ei ollut pitkä, se oli piinallinen.
Keskiviikkona 22.5. menin Meilahteen syöpätautien klinikalle (tuntui todella absurdilta paikalta, tunsinhan itseni täysin terveeksi) gammakuvaukseen. Ensin rintaan tuupattiin merkkiainetta ja parin tunnin odotusaikana ennen kuvausta piti käydä verikokeissa. Kuvaus itsessään otti noin vartin. Mukaan sain kuvan, jossa on näkyvissä kainalon ns. vartiajaimusolmukkeet, jotka poistetaan leikkauksessa ja tutkitaan. Jos syöpäsolut ovat lähteneet kasvaimesta liikkeelle, ensimmäinen paikka johon ne livahtavat ovat nuo vartijaimusolmukkeet.
Seuraavana päivänä K vei minut Kirralle seitsemältä ja puoli kahdeksalta jo tuttu hoitaja vei osastolle "intiimiin" 16 hengen huoneeseen ja sain sairaalakamppeet päälle. Minulla kävi tsägä, koska leikkaukseni oli jo toisena eli kymmeneltä. Kirurgi (eri henkilö kuin 8.5.) kävi tapaamassa ja tekemässä tutkimuksen + kertomassa leikkauksesta ja vastaamassa kysymyksiin. Koska hänkään ei saanut kasvainta selkeästi näppituntumaan, sain passituksen röntgeniin, jossa kasvaimeen tuupattiin perkeleellisen isolla neulalla pieni titaanipötkylä, jonka sisällä on radioaktiivista ainetta. Näin kasvain löytyy tarkemmin leikkauksessa. Ennen leikkausta myös fyssari kävi jututtamassa ja antamassa leikkauksen jälkeiset jumppaohjeet. Sitten olikin aika esilääkityksen ja aika pian sen jälkeen kipitin hoitajan kanssa leikkaussaliin, hoitaja kärräsi sinne sänkyni. Leikkuupöydälle asetuttuani piti vielä anestesialääkärille kertoa mitä minulta ollaan leikkaamassa (päädyimme samaan lopputulokseen eli oikealta puolelta säästävä leikkaus + vartijaimusolmukkeet) ja sitten alkoikin jo tulla lääkettä suoneen...ja seuraavaksi havahduin heräämössä. Käsivarressa tuntui verenpainemittari ja ympärillä hääri porukkaa, kirurgikin kävi (muistaakseni?) ja kaikki oli mennyt hyvin. Kello oli about yksi, eli leikkauksen alusta oli noin kolme tuntia. Tovin siinä keräiltyäni havaintokykyäni tuttu hoitaja tuli kärräämään minut osastolle. Olo oli melko hutera, mutta jossain vaiheessa iltavuoron topakka perushoitaja tuli hätistelemään ylös ja vessaan, vaikkei yhtään olisi huvittanut nousta. Jossain vaiheessa alkoi tehdä mieli syötävää ja sainkin tuhdin aamiaistarjottimellisen, jonka hotkaisin aivan liian nopeasti, koska huono olo paheni. Viiden maissa hoitaja kiskoi taas ylös ja vei tutkimushuoneeseen ja jututti & tutki vointia. Siinä vaiheessa katsottiin myös yhdessä leikkausjälkeä (kaiketi myös testattiin miten siihen suhtautuu) ja ihan siistiltähän nuo pari haavaa näyttivät. Pelko siitä, että poistettu pala olisi ollut niin suuri, että olisi tuntenut itsensä toispuoleiseksi oli täysin turha. Koska huono olo jatkui sain pahoinvointilääkettä, joka auttoi sen verran, että uskalsin pyytää K:n tulemaan hakemaan sairaalasta. Melkein kotiin asti päästiin, ennenkuin piti pysähtyä tienposkeen ns. päästämään paha pois mahasta. Heti helpotti. Kotiin kun päästiin niin maistuikin jo pizza, jaffa (tuo kaikkien lasten ihmelääke) ja irtokarkit. Yö vähän pelotti, mutta sain nukuttua yllättävän hyvin.
Seuraavana päivänä saikin jo alkaa elää lopputarkastukseen voimassa asti olevien ohjeiden mukaan: sai mennä suihkuun, kävellä mutta ei harrastaa hikiliikuntaa, tehdä fyssarin opastamat liikkeet kahdesti päivässä ja olla nostamatta leikatun puolen kädellä yli 3 kilon taakkoja. Olin seuraavat päivät aika väsynyt, mutta päivä päivältä pahemmin alkoi rassata tulosten odottelu: mitä patologi leikatuista paloista löytäisi.
50-vuotisyllätys
Täytin maaliskuussa 50 vuotta ja silloinhan tulee eka kutsu mammografiaan - mikä taivaan, tai siis julkisen terveydenhuollon lahja! Kävin 5.4.2019 kuvauksessa Synlabissa, jonne Helsinki on tutkimukset keskittänyt. Reilun viikon kuluttua ei tullutkaan kotiin kirjettä "löydös oli täysin normaali ja kaikki kunnossa", vaan kutsu lisätutkimuksiin (tomografia ja ultraääni), jotka olivat 23.4.2019.
Tutkimuksessa kuvat valmistuivat heti, minut ohjattiin toiseen huoneeseen ja lääkäri tuli tekemään ultraäänitutkimuksen. Möykkyhän sieltä oikeasta rinnasta löytyi, kuulemma noin sentin kokoinen. Itse en möykkyä tuntenut edes tässä vaiheessa. Siitä otettiin heti myös kolme kappaletta paksuneulanäytteitä, joista yhden ottaminen sattui peevelisti, vaikka oli puudutettu. Tuloksia piti odottaa viikko, yksi elämäni pisimmistä.
Vappuaattona lääkäri soitti, klo 12:16 ja kysyi "Oletko sellaisessa paikassa että voit kuulla tulokset?". No, tuon jälkeen niitä ei enää olisi tarvinnut kertoa. Kasvain oli pahanlaatuinen eli syöpä. Lähete HUSin rintarauhaskirurgian yksiköön lähti heti.
Mahtava 50-vuotislahja, parasta ennen -päivä siis todella tuli vastaan.
Tutkimuksessa kuvat valmistuivat heti, minut ohjattiin toiseen huoneeseen ja lääkäri tuli tekemään ultraäänitutkimuksen. Möykkyhän sieltä oikeasta rinnasta löytyi, kuulemma noin sentin kokoinen. Itse en möykkyä tuntenut edes tässä vaiheessa. Siitä otettiin heti myös kolme kappaletta paksuneulanäytteitä, joista yhden ottaminen sattui peevelisti, vaikka oli puudutettu. Tuloksia piti odottaa viikko, yksi elämäni pisimmistä.
Vappuaattona lääkäri soitti, klo 12:16 ja kysyi "Oletko sellaisessa paikassa että voit kuulla tulokset?". No, tuon jälkeen niitä ei enää olisi tarvinnut kertoa. Kasvain oli pahanlaatuinen eli syöpä. Lähete HUSin rintarauhaskirurgian yksiköön lähti heti.
Mahtava 50-vuotislahja, parasta ennen -päivä siis todella tuli vastaan.
keskiviikko 26. syyskuuta 2018
"Terhi, you are an Ironman!"
Noita sanoja olen tavoitellut jo useamman vuoden, tavoitteen karatessa välillä aina vaan kauemmas kaikenlaisten takapakkien ja sairastelujen myötä. 22.9.2018 tavoitteesta vihdoin tuli totta.
IM Emilia-Romagna osoittautui nappivalinnaksi. Mukava reitti, hyvät järjestelyt ja upea sää: lämmintä oli reissun viimeistä päivää lukuunottamatta 26-28 astetta eikä juurikaan tuullut. Ja paikallinen ruoka oli tietysti erinomaista ja hyviä ruokapaikkoja riitti paljon.
Reissasimme Cerviaan jo tiistaina 18.9., lentämällä ensin Milanoon ja sieltä vuokra-autolla Cerviaan. Hotel Cuba osoittautui vähän kulahtaneeksi, mutta sympaattiseksi, siistiksi ja varsin kohtuuhintaiseksi. Matkaa kisapaikalle oli pari kilometriä, enemmän kuin linnuntietä osasi arvioida, koska kylää/kaupunkia halkoo kanava, jonka ylittävälle lähimmälle sillalle oli hiukan matkaa. Onneksi hotellista sai ilmaiseksi lainaksi fillarin, niitä taisi olla jopa 20-30 kpl, jolla matka taittui jouhevasti jalkoja säästellen.
Keskiviikkona ja torstaina teimme pientä verryttelyä ja säähän totuttelua tarkoituksella keskipäivän kuumuudessa: n. 20 kilsan kevyt fillarointi ja siihen päälle vartin juoksu ja pieni pulahdus mereen. Ja tietty syötiin hyvin.
Keskiviikkona expo-alue oli jo auki ja lähdimme katsastamaan huudeja. Yllättäen rekisteröityminenkin olikin jo auki, vaikka aikataulun mukaan olisi ollut vasta torstaina. Hoitui näppärästi ilman minkäänlaisia jonoja. Samalla tuli varmuuden vuoksi hiukan shoppailtua IM-kamaa, mm. paitoja joissa omakin nimi näkyy - silläkin riskillä että vielä ei maaliinpääsystä ollut tietoa. Sitä riskiähän ei voinut ottaa, että jäisi ilman näitä legendaarisia muistoja kokojen loppuessa. Torstai-iltana oli myös tervetulobanketti, jossa jonot olivat melkoiset, mutta ruoka (ja olut) erinomaisia ja jonottamisen arvoisia.
Perjantaina vuorossa oli info, bike-check ja kamojen vienti vaihtoalueelle, joka on maailmankaikkeuden pisin. Jos nopeita vaihtoja mielii, niin tämä kisa kannattaa jättää väliin. Sitten loppupäivä jännittämistä, kärvistelyä ja tankkausta erinomaisella pasta-aterialla lempiravintolassa kanavan rannalla.
Lauantaina herätys oli klo 4:30 ja aamiainen hotellissa oli tarjolla jo klo 5:00. Hiukan oli vaikeuksia saada ruokaa alas, mutta riittävästi kuitenkin. Kuudelta hurautettiin hotlan fillareilla kisapaikalle viemään juomat fillareihin ja tarkistamaan rengaspaineet. Vaihtopaikka meni kiinni seitsemältä ja sitten vaellettiin rantaan odottamaan lähtöä auringon pikkuhiljaa noustessa. Upea näky, joka ei kyllä koskaan unohdu. Osallistujia oli n. 2800, eli omaa lähtöä sai odotella rannalla toista tuntia: ekat ikäryhmäläiset starttasivat klo 7:45. Veden lämpö oli 24,8 eli yli märkkärirajan, mutta poikkeuksellisesti märkäpukua sai käyttää (paitsi prot), koska meri kuhisi meduusoja.
Menin 1:20-1:30 lähtöryhmään, joka vaikutti omalle uintikunnolle realistiselle. Olo oli yllättävän rauhallinen ja lisäbuustia toi juuri ennen omaa starttia kajareista kajahtanut Bomfunk MC:n Freestyler, siinä kohtaa olisin halunnut heilutella Suomen lippua ja hihkua. Oma (rolling) startti oli vasta kahdeksan jälkeen ja uinti lähti heti kulkemaan mukavasti. Oli helppo suunnistaa, ei isoa ruuhkaa eikä paljoa iskuja tai potkuja. Menin ns. MMV:tä eli mahdollisimman mukavaa vauhtia niin, että hapenotto vuorotellen molemmilta puolilta joka kolmannella onnistui. Tavoite kun kaikilla osuuksilla oli ainoastaan päästä hyvissä voimissa perille ja aina maaliin saakka. Mutta ne meduusat. Rannan lähellä oli yksittäisiä jalkapallon kokoisia, joita pystyi aika hyvin väistelemään, tosin niska hiukan väsyi kun piti veden alla pitää katsetta hiukan eteenpäin, että niihin ehtii reagoida. Kun mentiin kauemmas merelle pieniä meduusoja oli ns. puurona, joka tuntui sormien välissä siltä kuin olisi kauhonut kuplaista hyytelöä. Muutaman häijyn piston sain naamaan ja kaulaan, esim. ylähuulta poltteli vielä sunnuntainakin. Maalikaari tuli vastaan ajassa 1:19 eli uinti meni odotettua paremmin.
T1 otti aikaa melkein vartin. Kävin vessassa (perhanan hidasta hihallisen märän kisapuvun kanssa) ja vaihdoin kamat rauhassa, jottei mitään unohdu. Aurinkorasvaakin piti läästiä lisää, koska porotti pilvettömältä taivaalta, Ja se vaihtoalue on piiiiitkä.
Pyöräily tuntui heti alusta lähtien tosi hyvälle ja pidin sykkeet aerokynnyksen tuntumassa, jotta voimia varmasti riittäisi myös juoksuun. Menohaluja olisi ollut enemmän, mutta oli pakko hillitä. Meduusojen tähystely oli ilmeisesti käynyt hiukan niskan päälle, koska ekalla 90 kilsan kierroksella päätä särki aika mojovasti, mutta se meni onneksi ohi. Reitti oli muuten tasainen, mutta n. 45 kilsan kohdalla oli lyhyt mutta melkoisen jyrkkä (enimmillään kai 12%) mäki, jossa syke nousi mukavasti. Vähän olin mäkeä etukäteen pelännyt, mutta kun painelin siinä ylöspäin mennessä muitten, myös monien miesten ohi, niin ei hätäpäivää. Alasmeno piti alun mutkaisella osuudella ottaa varovasti, mutta kun suora aukesi niin voi sitä ilon päivää kun sai klaksutella isoimman pykälän silmään ja paahtaa menemään oikein sydämen kyllyydestä. Toiselle kierrokselle lähtiessä totesin mielessäni, että nyt se ajaminen vasta alkaa... Paluumatkan moottoritieosuudella piti hiukan irrotella ja ajaa aavistuksen vauhdikkaammin kun tuntui niin mukavalle, varsinkin muitten ohittelu. Etenkin levykiekkomiehen jättäminen taakse lämmittää aina mieltä. Keskivauhti pyörälenkillä jäi reilusti alle kolmenkympin, mutta olihan matkaa vielä edessä.
T2 otti taas vessareissun takia aikaa, mutta mikäs kiire, koko ilta edessä. Hiukan hirvitti mitenkä se maratonin vielä jaksaisi juosta. Ongelmia tulikin heti kättelyssä: oikea polvi, joka oli ilmoitellut itsestään jo pyöräilyn lopussa alkoi sattua oikein kunnolla ja sattuikin ekat kaksi kierrosta. Jokaisella juomapisteellä pysähdyin hiukan venyttelemään ja se hiukan auttoi. Kolmas kymppi oli jostain syystä helpoin kun kipu hiukan hellitti. Viimeinen lenkki, jo pimeässä, oli taas melkoista taistelua, koska nyt alkoi vasen polvi oireilla. Matkalla oli yllättävän paljon kovakuntoisenkin näköisiä urheilijoita, jotka kävelivät ja päätin, että yritän itse juosta niin kauan kuin kroppa vaan kestää. Ja kestihän se, kävelin ainoastaan juomapisteet. Viimeisen käännöksen jälkeen oli vielä n. 2 kilsan suora, jonka päässä niin kauan ja kovasti tavoiteltu maali odotti. Ryhti kummasti parani, kun maalikaari lähestyi ja pääsi vihdoin, ajassa 13:37:24 maaliin ja kuuli nuo legendaariset sanat "Terhi, you are an Ironman!". Olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen, varsinkin kun 2,5 tuntia aikaisemmin maaliin omalla enkallaan tullut K oli vastassa.
Athlete gardenin pöperöt eivät olleet kummoiset eikä mikään oikein maistunutkaan (paitsi kylmä olut, hedelmät ja makkara), mutta tärkeintä olikin fiilis ja finisher-paita päällä ja mitali kaulassa patsastelu. Energiat olivat koko päivän menneet ihan nappiin, ei missään vaiheessa janoa, nälkää, heikotusta tai imeytymisongelmia. Koko päivän aikana söin ainoastaan puolikkaan banaanin pyöräilyssä, muuten mentiin urheilujomalla, vedellä ja geeleillä, mikä tuntui sopivan minulle täydellisesti.
Kauhean kauan alueella ei hengattu, vaan lähdettiin jälleen kerran tarpomaan vaihtoaluetta kaksi kertaa edestakaisin ja hakemaan kamat ja lompsimaan hotellille. Aika moni vielä taapersi reitillä, vaikka puoliyö lähestyi.
Sunnuntaina huilittiin mm. biitsillä lojumalla ja nauttimalla vähän juhlavampi ja pidempikaavainen dinneri kylän ytimessä. Maanantaina lämpötila putosi reilusti, satoi ja tuuli joten oli joutavaa aikaa hurauttaa autolla San Marinoon. Siellä käytiin ihailemassa maisemia mäen huipulta (ei nähnyt mitään), syömässä huonot pizzat ja tutkimassa kidutusmuseon aarteita. En suosittele heikkohermoisille.
IM Emilia-Romagnaa sen sijaan suosittelen, jos lämmin vesi ja ilma, tasainen reitti ja muutenkin meillyttävät olosuhteet (hyvä ruoka!) kiinnostavat. Jos ei pidä meduusoista tai on niitten pistoille allerginen, niin kannattaa suosiolla jättää väliin.
Mitäs jäi käteen reissusta, paitsi mitali ja finisher-paita? No tietty halu parantaa aikaa, kun kroppa tuon rääkin ylipäätään näyttää kestävän. Missäs niitä ironmaneja ensi vuonna järjestetäänkään...?
IM Emilia-Romagna osoittautui nappivalinnaksi. Mukava reitti, hyvät järjestelyt ja upea sää: lämmintä oli reissun viimeistä päivää lukuunottamatta 26-28 astetta eikä juurikaan tuullut. Ja paikallinen ruoka oli tietysti erinomaista ja hyviä ruokapaikkoja riitti paljon.
 |
| Starttipaikka |
Keskiviikkona ja torstaina teimme pientä verryttelyä ja säähän totuttelua tarkoituksella keskipäivän kuumuudessa: n. 20 kilsan kevyt fillarointi ja siihen päälle vartin juoksu ja pieni pulahdus mereen. Ja tietty syötiin hyvin.
 |
| Testilenkki tehty |
 |
| Sieltä se nimi löytyy! |
Perjantaina vuorossa oli info, bike-check ja kamojen vienti vaihtoalueelle, joka on maailmankaikkeuden pisin. Jos nopeita vaihtoja mielii, niin tämä kisa kannattaa jättää väliin. Sitten loppupäivä jännittämistä, kärvistelyä ja tankkausta erinomaisella pasta-aterialla lempiravintolassa kanavan rannalla.
 |
| Sai-raan hyvä "viimeinen ateria" |
Lauantaina herätys oli klo 4:30 ja aamiainen hotellissa oli tarjolla jo klo 5:00. Hiukan oli vaikeuksia saada ruokaa alas, mutta riittävästi kuitenkin. Kuudelta hurautettiin hotlan fillareilla kisapaikalle viemään juomat fillareihin ja tarkistamaan rengaspaineet. Vaihtopaikka meni kiinni seitsemältä ja sitten vaellettiin rantaan odottamaan lähtöä auringon pikkuhiljaa noustessa. Upea näky, joka ei kyllä koskaan unohdu. Osallistujia oli n. 2800, eli omaa lähtöä sai odotella rannalla toista tuntia: ekat ikäryhmäläiset starttasivat klo 7:45. Veden lämpö oli 24,8 eli yli märkkärirajan, mutta poikkeuksellisesti märkäpukua sai käyttää (paitsi prot), koska meri kuhisi meduusoja.
Menin 1:20-1:30 lähtöryhmään, joka vaikutti omalle uintikunnolle realistiselle. Olo oli yllättävän rauhallinen ja lisäbuustia toi juuri ennen omaa starttia kajareista kajahtanut Bomfunk MC:n Freestyler, siinä kohtaa olisin halunnut heilutella Suomen lippua ja hihkua. Oma (rolling) startti oli vasta kahdeksan jälkeen ja uinti lähti heti kulkemaan mukavasti. Oli helppo suunnistaa, ei isoa ruuhkaa eikä paljoa iskuja tai potkuja. Menin ns. MMV:tä eli mahdollisimman mukavaa vauhtia niin, että hapenotto vuorotellen molemmilta puolilta joka kolmannella onnistui. Tavoite kun kaikilla osuuksilla oli ainoastaan päästä hyvissä voimissa perille ja aina maaliin saakka. Mutta ne meduusat. Rannan lähellä oli yksittäisiä jalkapallon kokoisia, joita pystyi aika hyvin väistelemään, tosin niska hiukan väsyi kun piti veden alla pitää katsetta hiukan eteenpäin, että niihin ehtii reagoida. Kun mentiin kauemmas merelle pieniä meduusoja oli ns. puurona, joka tuntui sormien välissä siltä kuin olisi kauhonut kuplaista hyytelöä. Muutaman häijyn piston sain naamaan ja kaulaan, esim. ylähuulta poltteli vielä sunnuntainakin. Maalikaari tuli vastaan ajassa 1:19 eli uinti meni odotettua paremmin.
T1 otti aikaa melkein vartin. Kävin vessassa (perhanan hidasta hihallisen märän kisapuvun kanssa) ja vaihdoin kamat rauhassa, jottei mitään unohdu. Aurinkorasvaakin piti läästiä lisää, koska porotti pilvettömältä taivaalta, Ja se vaihtoalue on piiiiitkä.
Pyöräily tuntui heti alusta lähtien tosi hyvälle ja pidin sykkeet aerokynnyksen tuntumassa, jotta voimia varmasti riittäisi myös juoksuun. Menohaluja olisi ollut enemmän, mutta oli pakko hillitä. Meduusojen tähystely oli ilmeisesti käynyt hiukan niskan päälle, koska ekalla 90 kilsan kierroksella päätä särki aika mojovasti, mutta se meni onneksi ohi. Reitti oli muuten tasainen, mutta n. 45 kilsan kohdalla oli lyhyt mutta melkoisen jyrkkä (enimmillään kai 12%) mäki, jossa syke nousi mukavasti. Vähän olin mäkeä etukäteen pelännyt, mutta kun painelin siinä ylöspäin mennessä muitten, myös monien miesten ohi, niin ei hätäpäivää. Alasmeno piti alun mutkaisella osuudella ottaa varovasti, mutta kun suora aukesi niin voi sitä ilon päivää kun sai klaksutella isoimman pykälän silmään ja paahtaa menemään oikein sydämen kyllyydestä. Toiselle kierrokselle lähtiessä totesin mielessäni, että nyt se ajaminen vasta alkaa... Paluumatkan moottoritieosuudella piti hiukan irrotella ja ajaa aavistuksen vauhdikkaammin kun tuntui niin mukavalle, varsinkin muitten ohittelu. Etenkin levykiekkomiehen jättäminen taakse lämmittää aina mieltä. Keskivauhti pyörälenkillä jäi reilusti alle kolmenkympin, mutta olihan matkaa vielä edessä.
T2 otti taas vessareissun takia aikaa, mutta mikäs kiire, koko ilta edessä. Hiukan hirvitti mitenkä se maratonin vielä jaksaisi juosta. Ongelmia tulikin heti kättelyssä: oikea polvi, joka oli ilmoitellut itsestään jo pyöräilyn lopussa alkoi sattua oikein kunnolla ja sattuikin ekat kaksi kierrosta. Jokaisella juomapisteellä pysähdyin hiukan venyttelemään ja se hiukan auttoi. Kolmas kymppi oli jostain syystä helpoin kun kipu hiukan hellitti. Viimeinen lenkki, jo pimeässä, oli taas melkoista taistelua, koska nyt alkoi vasen polvi oireilla. Matkalla oli yllättävän paljon kovakuntoisenkin näköisiä urheilijoita, jotka kävelivät ja päätin, että yritän itse juosta niin kauan kuin kroppa vaan kestää. Ja kestihän se, kävelin ainoastaan juomapisteet. Viimeisen käännöksen jälkeen oli vielä n. 2 kilsan suora, jonka päässä niin kauan ja kovasti tavoiteltu maali odotti. Ryhti kummasti parani, kun maalikaari lähestyi ja pääsi vihdoin, ajassa 13:37:24 maaliin ja kuuli nuo legendaariset sanat "Terhi, you are an Ironman!". Olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen, varsinkin kun 2,5 tuntia aikaisemmin maaliin omalla enkallaan tullut K oli vastassa.
Athlete gardenin pöperöt eivät olleet kummoiset eikä mikään oikein maistunutkaan (paitsi kylmä olut, hedelmät ja makkara), mutta tärkeintä olikin fiilis ja finisher-paita päällä ja mitali kaulassa patsastelu. Energiat olivat koko päivän menneet ihan nappiin, ei missään vaiheessa janoa, nälkää, heikotusta tai imeytymisongelmia. Koko päivän aikana söin ainoastaan puolikkaan banaanin pyöräilyssä, muuten mentiin urheilujomalla, vedellä ja geeleillä, mikä tuntui sopivan minulle täydellisesti.
Kauhean kauan alueella ei hengattu, vaan lähdettiin jälleen kerran tarpomaan vaihtoaluetta kaksi kertaa edestakaisin ja hakemaan kamat ja lompsimaan hotellille. Aika moni vielä taapersi reitillä, vaikka puoliyö lähestyi.
Sunnuntaina huilittiin mm. biitsillä lojumalla ja nauttimalla vähän juhlavampi ja pidempikaavainen dinneri kylän ytimessä. Maanantaina lämpötila putosi reilusti, satoi ja tuuli joten oli joutavaa aikaa hurauttaa autolla San Marinoon. Siellä käytiin ihailemassa maisemia mäen huipulta (ei nähnyt mitään), syömässä huonot pizzat ja tutkimassa kidutusmuseon aarteita. En suosittele heikkohermoisille.
IM Emilia-Romagnaa sen sijaan suosittelen, jos lämmin vesi ja ilma, tasainen reitti ja muutenkin meillyttävät olosuhteet (hyvä ruoka!) kiinnostavat. Jos ei pidä meduusoista tai on niitten pistoille allerginen, niin kannattaa suosiolla jättää väliin.
Mitäs jäi käteen reissusta, paitsi mitali ja finisher-paita? No tietty halu parantaa aikaa, kun kroppa tuon rääkin ylipäätään näyttää kestävän. Missäs niitä ironmaneja ensi vuonna järjestetäänkään...?
maanantai 8. tammikuuta 2018
Viikko 1 / 2018
Eka viikko uutta ohjelmaa takana ja fiilis mitä mainioin. Jos ei lasketa 2 kk jatkunutta yskää ja helvatanmoisia kipuja niskassa / hartiassa oikealla puolella. Keuhkot on kuvattu (ei vikaa) ja tulehdusarvot mitattu (tuloksia odottelen). Niskaa on hoidettu heiroja-osteopaatilla ja tietty täsmäjumpalla. Viikonloppuna vasta hoksasin, että pitääpäs myös kokeilla tyynyn vaihtoa, jos se vaikka helpottaisi. Mutta ne treenit:
Ma: 2 tuntia sauvakävelyä, puoli tuntia pyöräilyä trainerilla ja 0:40 venyttelyä, rullailua ja muuta huoltoa.
Ti: Työmatkat fillarilla ja 1:10 kuula- & kuminauhajumppa duunin salilla. Jossa oli yllättävän paljon porukkaa, koska tammikuu.
Ke: 1:00 / 9 km juoksua + puoli tuntia lihaskuntoa.
To: Lepo ja huoltohommia eli niska-hartiahoitoa ja jumppaohjeita hieroja-osteopaatilla.
Pe: Työmatkat ja matkat HelTrin kuntopiiriin fillarilla, kuntopiirissä tällä kertaa kahvakuulaa.
La: Päivä meni maailmankaikkeuden ensimmäisiä Pöljiä jeesatessa ja kannustaessa Vuosaaren uimahallissa. On ne kovaa porukkaa, hattu päästä! Illalla 1:30 läskipyöräilyä Keskuspuistossa ja 1:00 sauvakävelyä siihen päälle.
Su: Aamulla 1:00 / 2 km tekniikkapainotteista uintia (käsiveto löytyi!) ja illalla 1:15 trainerilla pyörittelyä. Lisäksi 0:30 kuminauhajumppaa yläkropalle ja muuta treeniä keskivartalolle.
Huollot mukaanlukien 15 tuntia 40 minuuttia aktiivista elämää. Tästä toki suurin osa Pk-hommia. Nyt intoa puhkuen viikkoon nro 2.
Ma: 2 tuntia sauvakävelyä, puoli tuntia pyöräilyä trainerilla ja 0:40 venyttelyä, rullailua ja muuta huoltoa.
Ti: Työmatkat fillarilla ja 1:10 kuula- & kuminauhajumppa duunin salilla. Jossa oli yllättävän paljon porukkaa, koska tammikuu.
Ke: 1:00 / 9 km juoksua + puoli tuntia lihaskuntoa.
To: Lepo ja huoltohommia eli niska-hartiahoitoa ja jumppaohjeita hieroja-osteopaatilla.
Pe: Työmatkat ja matkat HelTrin kuntopiiriin fillarilla, kuntopiirissä tällä kertaa kahvakuulaa.
La: Päivä meni maailmankaikkeuden ensimmäisiä Pöljiä jeesatessa ja kannustaessa Vuosaaren uimahallissa. On ne kovaa porukkaa, hattu päästä! Illalla 1:30 läskipyöräilyä Keskuspuistossa ja 1:00 sauvakävelyä siihen päälle.
 |
| The Pöljät Mika, Ferrix, Irina (voittaja!) ja Paavo. Mitja puuttuu kuvasta. |
Huollot mukaanlukien 15 tuntia 40 minuuttia aktiivista elämää. Tästä toki suurin osa Pk-hommia. Nyt intoa puhkuen viikkoon nro 2.
maanantai 1. tammikuuta 2018
Uusi vuosi, uudet metodit
Hyvää uutta liikuntavuotta allihuuppa!
Itse aloitin sen tänään uuden koutsin Janin ohjeilla eli sauvakävelemällä 2h + sisäpyöräilemällä 0:30.
Viikonloppuna kuvattiin uinti- ja juoksutekniikat ja opeteltiin uusi voimaharjoitteluohjelma ja sain treeniohjeet seuraaviksi neljäksi viikoksi. Perusasioiden äärellä mennään, eli PK-harjoittelua ja voimatreeniä on tässä jaksossa paljon. Uinnissa käsiveto on edelleen persiillään, mutta eiköhän se hyvillä treeneillä saada paremmaksi. Juoksutekniikka on yllättävän hyvällä mallilla, hengityksen harjoitteluun sain hyviä vinkkejä.
Tavoitteena tänä vuonna on ensisijaisesti pysyä mahdollisimman terveenä ja vammattomana, kaikki muu mitä siihen päälle saa rakennettua on pelkkää plussaa.
Vuosi 2017 oli terveyden puolesta annus horribilis, mutta siihen nähden liikuntaa oli yllättävän paljon, hiukan yli 400 tuntia eli keskimäärin reilu tunti päivässä:
Itse aloitin sen tänään uuden koutsin Janin ohjeilla eli sauvakävelemällä 2h + sisäpyöräilemällä 0:30.
Viikonloppuna kuvattiin uinti- ja juoksutekniikat ja opeteltiin uusi voimaharjoitteluohjelma ja sain treeniohjeet seuraaviksi neljäksi viikoksi. Perusasioiden äärellä mennään, eli PK-harjoittelua ja voimatreeniä on tässä jaksossa paljon. Uinnissa käsiveto on edelleen persiillään, mutta eiköhän se hyvillä treeneillä saada paremmaksi. Juoksutekniikka on yllättävän hyvällä mallilla, hengityksen harjoitteluun sain hyviä vinkkejä.
Tavoitteena tänä vuonna on ensisijaisesti pysyä mahdollisimman terveenä ja vammattomana, kaikki muu mitä siihen päälle saa rakennettua on pelkkää plussaa.
Vuosi 2017 oli terveyden puolesta annus horribilis, mutta siihen nähden liikuntaa oli yllättävän paljon, hiukan yli 400 tuntia eli keskimäärin reilu tunti päivässä:
- Pyöräilyä n. 4200 km / 250 tuntia
- Juoksua 340 km / 45 tuntia
- Uintia 65 km / 31 tuntia
- Voimatreeniä 45 tuntia
- Venyttelyä, kehonhuoltoa ja -hallintaa 40 tuntia, plus hieronnat päälle.
Vuoteen 2018 mennään tällä motolla:
torstai 28. joulukuuta 2017
Loppuvuoden liikkumisia
Viikko sitten sain stydimmät tropit keuhkoödeemaan ja vihdoin alkoi yskä pikkuhiljaa hellittää. Niinpä tässä on päässyt taas liikuskelemaan enemmän normaaliin tahtiin.
Viikko 51
Ma: Muuten huilia, mutta illalla puoli tuntia lihashuoltoa.
Ti: Työmatkat 0:50/15 km fillarilla ja illalla 0:43/6,2 km juoksua. Ennen juoksua tavanomainen vartin alkuverrajumppa eli hermot ja lihakset hereille*.
Ke: Työmatkat fillarilla.
To: Huili.
Pe: HelTrin kuntopiiri 1:20, matkat fillarilla.
La: 1:09/2,2 km uintia.
Su: 1:30/23,4 km läskipyöräilyä Keskuspuistossa ja illalla puoli tuntia hyötypyöräilyä eli siirtymät lihapatojen ääreen.
Viikko 52
Ma: Tunnin joulupäiväkävely semiautiossa kaupungissa.
Ti: Aamupäivällä 0:47/6,6km juoksua (vartti alkuverrajumppaa*). Muuten PK:ta, mutta loppuun 4 x muutaman kymmenen metrin veto loivaan ylämäkeen. Iltasella 20 km hyöty- /huviajelufillarointia. Illalla puoli tuntia venyttelyä.
Ke: Päivällä puolisen tuntia asiointifillarointia. Illalla 1:15 TrainerRoad -treeni (sis. alkuverrajumppa*). Hermo meinasi mennä taas vehkeiden kanssa kun ei meinannut saada sykemittaria eikä traineria pysymään yhteydessä läppäriin. Varsinkin traineriyhteys pätkii koko ajan. Dear Eki, mistä etsiä vikaa, läppäristä vai trainerista?
To: Alkuverrajumppa* + 0:40/6 km juoksua, alkuun 10 min PK1:ta, sitten PK2:ta ja loppuun muutama minuutti VK1:ta. Loppuun tietty muutama sata metri kävelypalautusta ja lyhyet palauttavat venyttelyt, niinkuin aina lenkin päälle. Iltapäivällä yläkropan hieronta ja rinta- & kaularangan lukkojen aukaisu. Niska on ollut jäykkä koko syksyn ja nyt oli taas päässyt kipeytymään aika lailla taukojumpista, venyttelyistä ja vanutteluista huolimatta, etenkin nuo nikamalukot riivaa. Josko se pää tästä taas alkaisi kääntyillä.
Viikko 51
Ma: Muuten huilia, mutta illalla puoli tuntia lihashuoltoa.
Ti: Työmatkat 0:50/15 km fillarilla ja illalla 0:43/6,2 km juoksua. Ennen juoksua tavanomainen vartin alkuverrajumppa eli hermot ja lihakset hereille*.
Ke: Työmatkat fillarilla.
To: Huili.
Pe: HelTrin kuntopiiri 1:20, matkat fillarilla.
La: 1:09/2,2 km uintia.
Su: 1:30/23,4 km läskipyöräilyä Keskuspuistossa ja illalla puoli tuntia hyötypyöräilyä eli siirtymät lihapatojen ääreen.
Viikko 52
Ma: Tunnin joulupäiväkävely semiautiossa kaupungissa.
Ti: Aamupäivällä 0:47/6,6km juoksua (vartti alkuverrajumppaa*). Muuten PK:ta, mutta loppuun 4 x muutaman kymmenen metrin veto loivaan ylämäkeen. Iltasella 20 km hyöty- /huviajelufillarointia. Illalla puoli tuntia venyttelyä.
Ke: Päivällä puolisen tuntia asiointifillarointia. Illalla 1:15 TrainerRoad -treeni (sis. alkuverrajumppa*). Hermo meinasi mennä taas vehkeiden kanssa kun ei meinannut saada sykemittaria eikä traineria pysymään yhteydessä läppäriin. Varsinkin traineriyhteys pätkii koko ajan. Dear Eki, mistä etsiä vikaa, läppäristä vai trainerista?
To: Alkuverrajumppa* + 0:40/6 km juoksua, alkuun 10 min PK1:ta, sitten PK2:ta ja loppuun muutama minuutti VK1:ta. Loppuun tietty muutama sata metri kävelypalautusta ja lyhyet palauttavat venyttelyt, niinkuin aina lenkin päälle. Iltapäivällä yläkropan hieronta ja rinta- & kaularangan lukkojen aukaisu. Niska on ollut jäykkä koko syksyn ja nyt oli taas päässyt kipeytymään aika lailla taukojumpista, venyttelyistä ja vanutteluista huolimatta, etenkin nuo nikamalukot riivaa. Josko se pää tästä taas alkaisi kääntyillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)