Kun kaikki menee nappiin

Se vierähti taas pari viikkoa sukkelaan Lahden kisakinkereiden jälkeen seuraavaan koitokseen eli Helsinki City Marathoniin valmistautuessa. Ekan maratonini juoksin niin ikään Helsingissä kolme vuotta sitten, ja vasta nyt oli selkäongelmien puolesta ensimmäinen niin pitkä ehjä treenikausi takana, että oli edes järkeä lähteä yrittämään. Valmistautuminen sujui näissä merkeissä, kisaviikkoa edeltävästä viikosta alkaen:

Ma: tuttuun tapaan lepoa
Ti: stadikalla uintia 1:11/3 km
Ke: suunnittelematon lepopäivä
To: 1:32/13,4km juoksua, suurin osa PK1:ta, lopussa pieni siivu maran tavoitevauhtia
Pe: 1:30/25,7km palauttavaa pyöräilyä
La: eri hauska harjoitus, jossa 3 x 0:15 juoksua nousevilla sykkeillä ja juoksujen välissä pieni kuntopiiri. Tein tämän Eltsun kentällä ja paikka oli mitä mainioin, varsinkin kun kesäaurinko loimotti taivaalla mukavasti lämmittäen
Su: 1:22/11,2km PK1-juoksua.

Kisaviikon viimeiset kiusaukset:
Ma: 0:30/1,2km uintia ja 0:30 vesijuoksua stadikalla. Kauhia ryysis ja hermot meinas mennä.
Ti: Lepo
Ke: 0:52/7,6km juoksua, verra ja 4 x 3min vedot loppuun
To: lepo ja tankkauspäivä eli mm. irtokarkkia hyvällä omallatunnolla
Pe: 0:23/3,24km kevyttä juoksua, loppuun muutama lyhyt veto pieneen ylämäkeen. Tänäänkin sai vielä mättää hiilaria vähän normaalia enemmän.

Lauantai: kisa- eli juhlapäivä! 
Aamulla ennen aamiaista vartin juoksuverra ja sitten hyvä normiaamiainen leipineen, mehuineen ja munakkaineen, unohtamatta ämpärillistä kahvia. Aamupäivä pientä kotipuuhastelua ja huilia ja puolilta päivin "lounaaksi" jugurttia, hedelmämysliä ja banaani. Sitten saikin jo alkaa kiskoa kisavaatetta päälle ja kipittää stadikan huudeille aistimaan maratontunnelmaa. Matkalla tuli vielä hörpittyä hiukan urheilujuomaa. Oman paikan lähtökarsinasta otin 4:15 jänisten kannoilta ja siinä päätin pysyä kuin takiainen. 

Ensimmäiset 10 kilometriä olivat varsinaista megaryysistä, tuli ihan tri-kisojen uintistartti mieleen. Porukkaa oli kuin pipoa ja omaa paikkaansa laumassa sai etsiä koko ajan, varsinkin kun en halunnut päästää jäniksiä muutamaa metriä kauemmas. Reitillä oli yllättävän paljon ahtaita rännejä ja tiukkoja kurveja, ja siihen kun vielä lisäsi kaikki kanttikivet, kuopat tiessä yms., joita piti väistellä, niin tarkkana sai olla. Nilkan muljahtaminen olisi saattanut hivenen kiukuttaa. 
Eka puolikas meni suht helpon oloisesti, aina siinä määrin, että välillä innostuin jonkun kanssajuoksian kanssa höpöttäessä kiihdyttämään vauhtia niin, että jänikset jäivät taakse. Piti kuitenkin sen verran vilkuilla vauhtimittaria, että uuvahdus ei iskisi kesken matkan. Energiatankkaus sujui suunnitelman mukaisesti, eli joka toisella juomapisteellä geeliä ja vettä ja joka toisella urheilujuomaa (ja vettä). Systeemi toimi muuten hyvin, mutta nestettä olisi pitänyt malttaa juoda ehkä vielä vähän enemmän, keli oli kuitenkin reilusti lämmin. Koska tänä vuonna juoksijoille jaettiin viilennystä varten etukäteen henkilökohtaiset sienet (jota en ottanut mukaan, tuntui hullulle sen raahaaminen), niin vesimukillisia tuli kipattua päähän myös viilennystarkoituksessa.

Uusi reitti, jossa juostiin kaksi lähes samanlaista kierrosta ei ehkä ollut sittenkään niin kiva, kuin yhtenä lenkkinä juostava reitti. Jotenkin tylsää tahkoa samoja maisemia, vaikka kauniita ovatkin. Ensimmäinen ongelma tuli juuri tuon toisen kierroksen alussa: kylkeä alkoi pistää. Ei hyvä. Jotenkin luotin siihen, että kun seuraavalla juomapisteellä saa muutaman askeleen kävellä, niin se asettuu. Ja näin sitten onneksi kävikin. Oikea takajalka, joka viime aikoina oli erityisesti reistaillut, oli oma jännitysmomenttinsa, mutta se onneksi ei vaivannut yhtään. Tai no, yhtään ja yhtään, kyllähän sitä sattui, mutta ei niin paljoa, että olisi menoa haitannut. Noin 35 kilometrin kohdalla Lauttasaaressa asfalttijuoksuun tottumattomat jalat alkoivat koko matkalta ikään kuin aristaa ja hiukan alkoi mietityttää, että mitenkähän tuosta loppumatkasta selviää. Taktiikka oli sama kuin ennenkin: tossua toisen eteen askel kerrallaan ja kyllä se maali sieltä vastaan tulee. Jänikset tsemppasivat mukavasti kolmestakympistä eteenpäin ja se kieltämättä kevensi tunnelmaa. Kun baanan alku tuli vastaan olo tuntui sen verran hyvälle, että päätin hiukan kiristää tahtia. Tässä vaiheessa tuntui jo jokseenkin varmalle, että tavoite 4:15 tulee saavutettua, jollei mitään dramaattista tapahdu. Edellä pisteli menemään harmaahapsinen herra, jolla oli juuri passeli rytmi, jota lähdin seuraamaan. Jänikset alkoivat jäädä hiukan taakse, ohitettavia riitti, maali lähestyi ja kolotukset unohtuivat sitä mukaa kun vauhti kiihtyi. Ja niinhän siinä kävi, että maaliviiva ylittyi ajassa 4:13:03, joka oli yli odotusten, jihuu! 

Päivän saalis

Oma enkka tuli, eli edellisestä HCM:sta aika parani 13 minuuttia. Jotenkin tuntui uskomattomalta, koska viimeiset pari vuotta kaikkine terveysprobleemeineen ovat olleet melko raskaita, juoksuharjoittelu on onnistunut täysipainoisesti vasta tämän vuoden puolella ja maaliin pääsykään ei ollut itsestäänselvyys. Pari vuotta sitten erinomainen fyssari Antti Hemminki, joka sai metodeillaan toipumiseni taas juoksukuntoon ylipäätään käyntiin totesi, että "Taitaa nuo maratonit sinun osaltasi olla juostu." Silloin päätin, että ei perhana vie muuten ole, ja tässä oli taistelun tulos. Sitkeä pirulainen ei osaa antaa periksi, hähä!

Jänikset piti maalissa käydä kädestä pitäen kiittämässä, loistotyyppejä!

Maalissa oli vastassa mukava vastaanottokomitea, joka nilkutti kanssani samaa matkaa kodin suuntaan, joka onneksi ei ole kaukana stadikalta. Illalla oli vuorossa jo klassinen maaliin tulon pizzzaaa ja olutta -palkinto, ai että maistui!

Palautuminen on sujunut todella hyvin. Taisteluvammoina oli ainoastaan massiivinen rakko yhden varpaan päässä (sen varpaan kynsi varmaan ottaa ritolat jossain vaiheessa) ja pari sykemittarin ja housujen resorin aiheuttamaa nirhaumaa. Lihakset, jotka nekään eivät olleet mitenkään megakipeät, ovat palautuneet hyvin sunnuntain parin tunnin paljon pitkiä stoppeja sisältäneellä fillarointihöntsäilyllä ja maanantaisella uintireissulla Kaitalammelle.

Kesä on parhaimmillaan ja kuntokin näemmä aika kohillaan, mitäköhän sitä sitten seuraavaksi tekisi itsensä kiusaamiseksi...?