Höntsäviikot

Syys-lokakuu on mennyt liikuntojen puolesta höntsäillessä. Ei siis ole ollut mitään treeniohjelmaa mitä noudattaa, vaan on tullut tehtyä mitä sää ja mieliteko sanoo. 

Juoksumaisemaa Vanhankaupunginlahdella lokakuisena päivänä...

...ja iltana.

Koska ilmat on olleet niin hyvät, lämmintä ja aurinkoakin on piisannut, niin eniten on tehnyt mieli olla ulkona. On siis tullut ajeltua rauhallisia lenkkejä cyclolla (ai että se on kätevä peli!) ja juostua parisen kertaa viikossa. Toinen juoksulenkeistä on yleensä ollut alle tunnin ja rivakampi, toisella on ollut mittaa puolisentoista tuntia ja vauhti on pysynyt PK-alueella.

Cyclot parkissa kaffepaussin ajan Uutelassa

Sisäliikunnoista ohjelmassa on tietysti ollut perjantai-illan piriste eli Aaltosen Aerobic, jonka lisäksi olen välillä juoksulenkin jälkeen tehnyt pienen kuntopiirin kotona. Salilta eli SATSista olen etsinyt jotain peruspunttitreenin ja AA:n täydentäjää ja vihdoin sellainen löytyikin: korskeasti nimetty Prformance Mobility -tunti. Nimestä huolimatta on kodikas ja mainio etenkin keskivartalon hallintaa ja kehon liikkuvuutta lisäävä 45 minuutin setti. Tunnille kun hurauttaa fillarilla (10 km/sivu), niin saa ihan käyvän treenisetin ko. päivälle.

Tulevan kauden päätavoite on ilmoittautumista ja matkavarauksia myöten lyöty lukkoon, eli IM Vichy kutsuu 28.8.2016. Sen lisäksi kisa-/tapahtumakalenteriin on tulossa jo jonkun vuoden haaveena ollut Vätternrundan 17.-18.6.2016. Muutakin aktiviteettia on suunnitteilla pitkin kesää, mutta niistä lisää jahka kokonaisuus kirkastuu. Marraskuun alusta on tarkoitus taas aloittaa järjestelmällisempi treenaaminen ja siihen on jo suunnitelmia viritteillä. 

Pitää taas vaan todeta kuten T. Silakka, että "Kotiasiat on kunnossa ja urheilu kiinnostaa!"

Viimeinen kesäaikapäivä ja cyclolla ohi mm. tämän maiseman, lähes kesäinen oli myös sää.

Ylimenokauden höttöä - Unelmakarttoja ja kannettavia reikiä

Silmiini sattui männäviikolla Facebookissa tapahtuma, jonka otsikko oli jotakuinkin "Unelmakarttakirja - luo oma voimakirjasi". Kyseessä on verkkokurssi, jonka aikana on tarkoitus kirjoittaa jonkinsortin kirjanen omista unelmistaan ja siitä, miten niitä kohti on tarkoitus kulkea. Samoin Facebookista ja muualta netistä tursuaa eteen milloin mitäkin "Näin teet unelmistasi totta", "Näin opit olemaan tietoisesti läsnä", "Näitä kymmentä ohjetta kun noudatat, niin elämä muuttuu auvoisaksi" ynnä muuta, ynnä muuta vastaavaa tavaraa. 

Tässä noudatetaan ohjaajan ohjeita ja edustetaan seuraa, hyvä HelTri!

Olen ihmetellyt miksi tämänkaltaiset ohjeet ja kurssit vähän ärsyttävät ja saavat aikaan lievän oksennusreaktion ja saman tunteen, kuin olisi vetäissyt vartissa puoli kiloa irtokarkkia. Periaatteessa hyvää, mutta kuitenkin ällöttävää. Usein herää mielessä kysymys ovatko näitä elämäntaito- tms. asioita innokkaimmin sosiaalisessa mediassa jakavat niitä henkilöitä, joilla nämä asiat ovat hyvin näpeissä ja haluavat tätä onnistumisen ilosanomaa muillekin jakaa. Vai onko tilanne se, että ko. henkilöt ovat itse aivan hukassa ja koittavat kuumeisesti etsiä apuvälineitä elämän suunnan löytämiseksi. Tai niitä, joiden pitää suorittaa elämää jonkun gurun antamien ohjeiden mukaan.

Joka tapauksessa kyseiset tekstit ovat saaneet miettimään omaa elämää, missäs jamassa se minun unelmakarttani, tietoinen läsnäoloni ja yleinen tyytyväisyyteni elämään oikein ovat. Ja vastaus kuuluu: asiat on just jetsulleen, niinkuin niiden kuuluukin olla. Unelmakarttoja en ole piirrellyt tai noudattanut jonkun muun tekemiä listoja asioista, joita tekemällä tulee onnelliseksi. Suunta on rakentunut omalla painollaan, toki monen mutkan, murheen ja asioitten mönkään menemisen kautta.

Ekan maratonin jälkeen, vähänkö hymyilytti!

Liikunnnallisuudesta on tullut pikkuhiljaa elämäntapa, joka tarkoittaa myös tavoitteellista treenaamista. Kuitenkin niin, että jos joskus laiskottaa, väsyttää tai sattuu tolkuttomasti, niin jätän treenit väliin ja otan tirsat tai menen vaikka kaljalle. Mikä nyt parhaalta siinä hetkessä tuntuu. Tavoitteita siis on ja hyvinkin kurinalaista etenemistä niitä kohti, mutta ei ryppyotsaisesti. Eräs suuri unelma tällä saralla on entistä lähempänä toteutumista nyt, kun ilmoittautuminen Ironman-tapahtumaan on tehty ja treenit tulevat palvelemaan pääasiassa sitä päämäärää. Tolkun ja hauskuuden kuitenkaan unohtumatta ja terveydentila edellä mennen. Liikuntaharrasteet paitsi täyttävät kutakuinkin kaiken vapaa-ajan niin vievät lisäksi myös kaikki rahat - varsinkin kun siihen jatkossa varmasti yhä useammin yhdistää matkustamisen - mutta sehän on juuri sitä, mitä haluan tehdä ja mihin pennoseni käyttää. Unelmakartalla ollaan.

Luonnon uima-allas ja uusi märkkäri kuin toinen iho, loistoyhdistelmä

Liikuntaharrastus pitää huolen myös siitä, että tietoista läsnäoloa tulee harjoitettua päivittäin. Kun uintiharjoituksessa pitää laskea hengityksiä ja muuttaa niitä tietyssä rytmissä tai tehdä treeniä tietyillä vauhtialueilla (lujaa!), niin siinä on vähän pakko olla jokseenkin läsnä tilanteessa ja käydä vuoropuhelua kroppansa reaktioiden kanssa, tai tulee baywatcheille hommia. Tai kun ajaa fillarilla kolmeaviittä muutaman kymmenen hengen porukassa niin, että etäisyydet muihin ajajiin lasketaan senteissä. Siinäkin pitää olla erittäin läsnä, aistia oma kehonsa ja sen liikkeet kokonaisvaltaisesti, jotta ei tule kolareita ja pahimmassa tapauksessa todella ikäviä seurauksia. Tai kun pitää juoksuharjoituksessa seurata kilometrivauhtia ja vaihdella sitä esim. 15 sekunnin eroilla muutaman minuutin välein. Läsnä on oltava ja keskityttävä vain ja ainoastaan siihen mitä tekee ja miten keho reagoi. Vastapainona mm. näille tolkuttoman läsnä olemisen hetkille pitää olla paljon myös hetkiä, jolloin mieli saa laukata vapaasti juuri siihen suuntaan mihin lystää ja kehoa ei tarvitse juuri miettiä. Usein parhaat ideat ja ratkaisut mieltä askarruttaviin ongelmiin tulevat rennon liikunnan ja " tietoisen läsnäolemattomuuden" tilan yhdistelmässä esim. rennolla kävelylenkillä luonnossa. Tätä kokemusta vasten on siis vaikea ymmärtää miksi tietoisesta läsnäolosta esimerkiksi työelämässä on alkanut tulla yksi suorittamisen muoto. Siis tyylin että laita kalenteriin pitkin työpäivää milloin aiot tehdä tietoisen läsnäolon harjoituksia. Tuntuu mielestäni jokseenkin ristiriitaiselta ja pakonomaiselta, erottaa läsnäolo joksikin omaksi saarekkeekseen, jota harjoitetaan irrallaan muusta elävästä elämästä.

Koen, että olen monella tavalla onnekas ihminen: terveyttä ja voimia piisaa, kuin myös mukavia töitä ja työkavereita sekä hyviä ystäviä, joihin voi luottaa niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä. Lisäksi saan täyttää vapaa-aikani juuri niillä asioilla, joita itse haluan tehdä. En kuitenkaan usko, että mikään näistä on tipahtanut syliin taivaasta, vaan asioiden eteen on pitänyt myös määrätietoisesti, mutta ei pakonomaisesti ponnistella. Kuten Patzy osuvasti on blogissaan kirjoittanut: jos suurin haaveesi on muuttaa ulkomaille, niin lusikka kauniiseen käteen ja tekemään asioita sen eteen.

Triathlon ja matkailu, parasta yhdessä

Työelämässä varsinkin puhutaan paljon siitä, kuinka ihmisen pitää säännöllisin väliajoin mennä epämukavuusalueelle, jotta ei jämähdä niille sijoilleen. Valitsemani urheiluharrastuksen myötä olen saanut olla epämukavuusalueella säännöllisesti, etten sanoisi useammin kuin olisi ollut tarve. Mutta sitä saa mitä tilaa. Vaikka Joroisten puolimatkallakin on tullut oltua jo neljä kertaa, niin joka kerta lähtökarsinassa uintiin lähtöä odotellessa tulee tunne, että "Kunpa joku nyt toisi tähän kannettavan reiän, johon voisi hypätä ja paeta koko tilanteesta!" Vaan ei ole reikää näkynyt, järveen on pitänyt hypätä. Ja sama tunne on yleensä aina joka kisan ja tapahtuman lähtöä odotellessa: "Miten ihmeessä olen taas itseni tähän tilanteeseen järjestänyt?!" Mutta vastaus löytyy maaliviivaa ylittäessä, varsinkin jos tulos on yli odotusten: "Juuri tätä varten olen tehnyt töitä, juuri tämän tunteen haluan kokea, uudestaan ja uudestaan!" Olen ylittänyt itseni taas kerran, tekemällä sen eteen töitä ja menemällä kohti omia unelmiani.

Apua, täältä pitää tulla myös alas, fillarilla!

Lähtöjännittäminen on kivampaa kavereitten kanssa

Maalissa on helppo hymyillä

Gudbai Stadika, tervetuloa uudet haasteet

Tällä viikolla on ollut ohjelmassa kesämeiningeistä syysasioihin siirtymistä ja yleistä rötväystä. Treenien osalta se on tarkoittanut tätä:
Ma: lepoa 
Ti: laiskotti, mutta happea oli illalla pakko saada eli kolme varttia kävelyä raikkaassa ulkoilmassa (oli pimiä!) ja sen päälle parikymmentä minuuttia venyttelyä. 
Ke: juosten salille (ja takaisin) ja siellä hiukan reilu tunnin punttitreeni.
To: huilipäivä
Pe: syyslukujärjestykseen paluu eli illalla HelTrin legendaarinen kuntopiiri, joka on uudistunut! Ainakin yksi uusi liike oli ohjelmassa ja kahvakuulat on apuna useammassakin muuvissa. Ennenkuulumatonta! 
La: PK-juoksua 1:16/11,9km, lopussa muutama n. sadan metrin reippaampi rykäisy. 
Su: ihana alkusyksyn (enimmäkseen) aurinkoinen päivä ja se tuli vietettyä cyclon selässä 2:49/53,5km ja stadikan altaassa 0:36/1,5km. Se olikin sitten viimeinen stadikan aukiolopäivä tällä kaudella ja edessä on siirtyminen sisätiloihin. Plääh. Kyllä ei ole altaassa eikä varsinkaan sisätiloissa uiminen mitään verrattuna luonnon omissa ulkoaltaissa polskimiseen.

Tässä jo jonkin sortin ylimenokautta viettävänä on aika jo suunnitella myös tulevia kommervenkkejä. Elokuussa kun sain HCM:llä vahvistuksen siihen, että klesa selkä/lonkka kestää maratonin juoksemisen, niin se tarkoitti sitä, että nyt on mahdollista laittaa isompi vaihde silmään ja asettaa ensi kaudelle tavoitteeksi ns. täysi tahi Ironman -matka, miten kukakin sitä nyt haluaa kutsua. Tovi on fundeerattu mikä olisi sopiva tapahtuma eri näkökulmista katsottuna (ajankohta, sijainti, reitti ym.) ja voittajaksi valikoitui Ironman Vichy Ranskassa 28.8.2016. Eipä olekaan ennen Ranskassa tullut käytyä, nyt n siihen hyvä syy. Lauantaina tuli osallistumismaksun verran siirrettyä kiinalaisille IM-brandin haltijoille (tai ainakin tuleville) ja se on menoa nyt sitten. Toisaalta asiassa ei ole mitään dramaattista, koska viime vuodethan tässä on tullut rakennettua kestävyyskuntoa järjestelmällisesti aina vaan kohti pidempiä matkoja. Marraskuussa alkaa taas napakampi lajikohtaisen treeniohjelman noudattaminen, siihen asti voi haahuilla ja keskittyä mm. voima- ja kehonhallintahommiin. 

Vaikka tavoite nyt onkin se Ironman, niin tämän klassikkopätkän toimintamallia en kuitenkaan aio noudattaa. Jos moisia merkkejä alkaa näkyä, niin potkaiskaa vaikka nilkaan tai raahatkaa kaljalle.

Kesän comeback

Tällä viikolla kesä teki comebackin, joten se piti tietysti hyödyntää. Syyskuisen kesäviikon treenit menivät näin:

Ma: no juu, ei ihan kesäinen sää maanantaina vielä, mutta se ei estänyt Nokia Marathon Teamin viimeistä kokoontumista, johon luonnollisesti kuului juoksua, 1:03/11 km. Lenkin jälkeen tuli käytyä ekan kerran tänä vuonna meressä pulikoimassa, oli ihanan raikasta! Päivän aikana tuli myös hyötypyöräiltyä n. 20 km.

Ti-to: ei mitään suunnitelmallista liikuntaa, mutta hyöty- ja huvipyöräilyä 15-30 km/päivä kaupunkimakelilla.

Pe: Juoksua 0:48/7,9 km, musiikin tahtiin fiilistellen.

Lauantaina olikin sitten jo niin kesäinen ilma, että Kaitalampi kutsui uimaan. Matkaa kertyi 0:49/1,9 km eli lätäkkö kerran ees taas rauhalliseen tahtiin. Muitakin kumipukuisia oli vielä liikkeellä. Vesi tuntui vielä oikein mukavalta, olisko ollut jotakin 16-17 asteista.

Viikonlopun minitriathlonin kruunasi sunnuntain aikakoneella ajelu 2:34/61,7 km ja sen päälle pieni juoksu 0:18/3,33 km.

Iloinen aikakoneajelija jossain nurmijärveläisten peltojen keskellä

Sauvakävelyä, romurallia ja täydellistä juoksua

Näitä kolmea muunmuassa ovat sisältäneet pari viimeistä liikuntoviikkoa.

Viime viikolla ohjelma oli tämä:
Ma: Huilipäivä
Ti: Vaihteeksi sielunkulttuuria ruumiinkulttuurin sijaan eli teatterissa. Olipas virkistävää!
Ke: Sain tähän äkkiseltään hieronta-ajan työpäivän jälkeen, jonka jälkeen ei sitten enää voinutkaan muuta kuin rentoutua huollon päälle kotitalon saunassa ja uimassa.
To: 1:12/5,7 km sauvakävelyä Nuuksion mäkisissä maastoissa, valmistautuen lauantain asiakaslenkkiin.
Pe: Taas huilipäivä, ainoastaan hyötyfillarointia tuli reilu 10 km, kun tuli polkaistua NRJ Workout -tapahtumaan Heltrin standille päivystämään. Pari tyyppiä saatiin kaapattua juttelemaan, toivottavasti siitä seurasi yksi uusi jäsen ja yksi yhteistyökumppani.
La: Lauantaina Suomen luonnon päivän päätapahtuma Haltiassa, jossa olin Helsinki Running Toursin sauvakävelylenkkiä vetämässä. Mukava tapahtuma, jossa yllätyskohokohta itselle oli Muumipeikon kainaloon pääseminen.

Ihanan pehmeä Muumipeikko!

Su: Surullisen kuuluisa romuralli, eli Tour de Helsinki 2015. Arvoin viimeiseen saakka sääennusteita väijyen osallistuako vaiko ei, mutta lauantaina kävin numerolapun Velolta hakemassa. Asetuin lähtökarsinassa kolmenkympin nopeusryhmän alkupäähän, ja siinä pysyinkin mukavasti aina ensimmäiselle taukopaikalle saakka. Siellä ryhmä hajosi, koska juuri ennen paikkaa alkoi ryhmästä kuulua huutoja "Kasa!" ja kaikki hiljensivät vauhtia. Pian näimmekin tuon kasan ja pahalle näytti. Muutamassa kymmenessä sekunnissa ehti tehdä yllättävän pajon havaintoja: montako hekilöä maassa lojui, kaikkien luona näkyi jo olevan joku tarkastamassa tilannetta, joku huusi "Onko lääkäriä?", yhden henkilön käsi nousi ja hän suuntasi huutajan luo, SPR:n auto oli lähestymässä paikkaa, yksi maassa lojuvista oli useista pyörätapahtumista tuttu mies. Tämä kaikki tuli siis havainnoitua onnettomuuspaikkaa ohittaessa muutamassa kymmenessä sekunnissa ja aiheutti omassa päässä johtopäätöksen, että apua on jo paikalla, nyt pitää vaan jatkaa matkaa, ajaa varovasti ja varmistaa, ettei itse aiheuta enempää kolareita/ole tien tukkona. Tässä vaiheessa muuta tietoa ei tietenkään ollut, paitsi että näytti todella pahalta.

Ryhmä oli siis tämän hässäkän vuoksi hajonnut ja piti alkaa kiriä suurempaa ryhmää kiinni. Melko pian olinkin taas jo ryhmässä, jonka luulin pysähtyvän toiselle taukopaikalle. Väärin luulin. Minun oli pakko täyttää juomapullot ja samalla hörppäsin juomaa mukista ja söin puolikkaan banaanin. Tähän ei montaa minuuttia kulunut ja muutaman tyypin kanssa lähdimme taas kirimään kolmenkympin ryhmää kiinni. Jossain vaiheessa se onnistuikin ja koossa oli ilmeisesti ns. ryhmän jämät. Muistikuvat matkalta ovat hiukan hatarat, mitä missäkin vaiheessa tapahtui, koska kolari painoi mieltä, matkalla näkyi vielä uusikin hässäkkä, jonka kohdalla oli kaksi ambulanssia ja paikalle sattui ukkoskuuroja, myös kunnon salamointia ja jyrinää kutakuinkin kohdalla. Ajamiseen piti siis keskittyä entistä enemmän, koska ajolasit olivat märät molemmin puolin ja näkeminen hiukan hankalaa. Sama meno jatkui ja kun kuuron jälkeen lasit ja vaatteet alkoivat hiukan kuivahtaa, tuli taas seuraava ukkoskuuro. Tätä menoa jatkui aina Nikkilään saakka. Kolmannelle taukopaikalle suurin osa ryhmää taisi pysähtyä, mutta sen verran porukkaa oli koko ajan ympärillä, että ajo oli suht helpon ja mukavan tuntuista. Julmetun tarkkana kyllä piti olla, koska porukkaan näytti taas osuneen jos jonkinlaista säätäjää, ja oli vaikea päästä sellaiseen kohtaan, jossa edellä olevien liikkeitä olisi ollut suht helppo ja turvallinen seurata. Muutamaan otteeseen meinasin pudota porukasta, koska en ollut tarpeeksi tarkkana edellä olevien hyytymisen suhteen, ja näiden pudokkaisen takaa taas ryhmän kiriminen kiinni otti ylimääräistä energiaa.

Palménin kaupalle tultaessa tein sen virheen, että kolareita välttääkseni hiljensin liikaa kun yritin katsoa kuka pysähtyy tauolle (koukkaa oikealle) ja kuka jatkaa suoraan. Seurauksena oli isommasta ryhmästä tipahtaminen ja Kuusijärven tietämille tuli ajettua parin-kolmen hengen rippeissä. Honkanummen hautuumaata kohti nousevassa loivassa, pitkässä nousussa energiat alkoivat hiipua ja jalat alkoivat tuntua huterille ja vauhti hyytyä. Yhden tyypin perässä pääsin Ikealle saakka, mutta siitä eteenpäin edessä oli tuttuakin tutumpi yksin taivallus. Jossain Malmin tietämillä huomasin, että perääni liimautui yksi heppu, jota vedinkin sitten perässäni maaliin saakka nousevia ukkospuuskia vastaaan. Koskelantiellä mieltä lämmitti kovasti, kun heppu huusi takaa että "Kiitos kun pääsin sun peesiin, en olisi ikinä päässyt tänne asti ilman sun apua!" Ole hyvä vaan :) Jäljellä oli enää loppukiri ja kurvaaminen Velolle, jossa sateen aiheuttaman liukkauden takia betonikaarteen yli piti taluttaa ja viimeiset metrit ajaa betonin sijasta nurmikolla. Maaliin tulin nettoajassa 4:44:20, jossa parannusta edelliseen parin vuoden takaiseen enkkaan 5:16. Hyvältähän tuo tuntui, mutta fiilistä latisti sattuneet kolarit, varsinkin kun alkoi selvitä kuinka vakavasta tilanteesta oli kyse, ja Velon ylle parkkeerannut ukkonen ja kaatosade. Huitaisin äkkiä sateessa vettyneen kanapaellahässäkän naamaan ja lähdin jonottamaan ulos alueelta. Tässä vaiheessa oli jo todella kylmä ja piti vaan äkkiä päästä kotiin suihkuun ja saada kuivaa & lämmintä vaatetta ylle. Onneksi sattuu asumaan n. 300 metrin päässä Velolta.

Maalissa, phuuh.

Tämänvuotinen TdH oli minulle viides peräkkäin, mutta taitaa jäädä viimeiseksi. Ainkain toistaiseksi. Ensi vuonna kun on tarkoitus jatkaa kisakautta vähän pidemmälle syksyyn, niin TdH:ssa loukkaantumisen riskiä ei kyllä uskalla ottaa. Tapahtuman jälkeen ei ole mennyt päivääkään, etteikö ajatukset olisi olleet pahiten loukkaantuneessa henkilössä. Se olisi voinut olla kuka tahansa meistä. Toivon hänelle kaikesta sydämestäni parasta mahdollista toipumista, May the Force be with you!

Tämä viikko on mennyt rauhassa fiilistellessä ja elpyessä.
Maanantaille oli jo etukäteen varattu TdH:n jälkeisten kolotusten huolto hierojalla ja niinpä vaan taas velho sai jumiutuneen oikean takajalan (reiden yläosan) elvytettyä.
Tiistaina oli niin nuutunut olo, etten jaksanut tehdä mitään. 
Keskiviikkona kävin ensimmäisen kerran sitten HCM:n juoksemassa, 0:55/8,3km. Ei tuntunut erityisen hyvälle, vasen lonkka juimi joka askeleella. Juoksun päälle tein 0:25 kotikuntopiirin.
Torstaina fillaroin salille 0:25/6,4km, käytin odotteluajan 0:15 crosstrainerin päällä ja osallistuin elämäni ensimmäiselle pilates-tunnille, 1:15. Olipas sekavaa. Ohjaaja hyppi mielestäni asiasta ja liikkeestä toiseen ja oli ihmeellisen äkäisen oloinen. Jos koitti sillä tarkoittaa jämäkkää ja napakkaa ohjaajaa, niin pieleen meni. Suuri osa liikkeistä oli hyvin samankaltaisia, joita HelTrin kuntopiirin vatsa-selkäkiusattujen tukiryhmässä teemme, joten ei varsinaisesti tuonut mielestäni mitään lisäarvoa. Voi olla, että tämä oli pilatestunnin irvikuva, mistäs tuon tiedän kun ei ole vertailupohjaa. Mutta jäi viimeiseksi ainakin tuossa paikassa (SATS). Mutta tulipahan nyt kokeiltua kun omalla salilla on ohjelmassa. Tunnin jälkeen polkaisin kotiin.

Perjantaina oli niin hieno ilma, että tein cyclolla 2:35/45,6km rauhallisen PK-lenkin.
Lauantaina meni koko päivä ultimate-huushollihommamayhemissa, joten suunniteltu uinti Kaitiksella jäi väliin.
Sunnuntaina sen sijaan tein nurinkurisen kotitriathlonin käymällä ensin juoksemassa (0:55/8,6km), hyötyajelemalla fillarilla asioille (0:50/15km) ja käymällä stadikalla uimassa (0:31/1,3km). Päivän juoksu oli kyllä huikean hyvä! Liekö johtunut siitä, että testasin Spotifyn uutta running -toimintoa ja sehän toimii! Mahtavaa, kun voi valita haluamansa musiikkityylilajin (metallia, tietty) ja sen jälkeen aparaatti valikoi biisit automaattisesti frekvenssiin sopiviksi, huikeaa! Vielä kun nousevan harjoituksen vauhdikkaimpaan kohtaan arpoutui kakkien aikojen suosikkitreenibiisi Rammsteinin Asche zu asche, niin siinähän suorastaan tunsi lentävänsä! Muutenkin juoksu kulki kuin unelma: mihinkään ei sattunut, askel oli kevyt ja tekniikka pysyi kasassa varmaan paremmin kuin kertaakaan koko kautena, joten mikä oli kipitellessä. Sääkin oli just passeli, puolipilvistä ja tuuletonta. Kerrassaan oivallinen treenipäivä siis.

Rötv änd roll

Palautumis- eli rötväysviikko takana, mikäs sen mukavampaa. Maanantaina käytiin eka kerran tänä kesänä Kaitalammella polskimassa. Voi onni ja autuus mikä avovesiuimarin paratiisi se on! Ja useampia tri-tuttuja luonnollisesti oli nauttimassa samasta asiasta. N. 40min/reilu kilometri tuli kelluttua. 

Ti-pe välillä ei tullut tehtyä mitään urheiluun viittaavaa, ainoastaan 10-20 kilometriä hyötyliikuntaa per päivä, enimmäkseen kaupunkifillarilla kruisaillen, mutta myös kävellen. Lauantaina uusittiin reissu Kaitikselle, uitiin perimmäiselle poijulle ja takaisin eli aika tasan 2 kilsaa, aikaa välikelluntoineen (trendikkäämmin: märkäpukumindfulnessia taivaan kaarta tuijotellen) meni noin tunti. Tällä kertaa oli myös grillattavat yms. eväät mukana ja paikan atmosfääristä tuli nautittua pidemmän kaavan mukaan.

Sunnuntaina fiilisteltiin kesäauringossa polkaisemalla kaffelle Porvoon Fannyyn ja tokihan siellä oli tuttuja samalla asialla, kuinkas muuten. Paikalle sattui myös kattava Stelvio-paitojen näyttely.

Ylen leppoisa viikko ja teki oikein hyvää, ettei ollut mitään treeniaikatauluja vaan tekemiset oli fiilispohjalta. Palautuminen maratonilta on sujunut hyvin eikä sunnuntain pyörälenkkikään tuntunut raskaalta, vaikka mittaa tuli 112 kilometriä.

Nyt on suunnitelmissa vielä vähän jatkaa (kisa)kautta, mutta leppoisissa merkeissä ja nutturaa kiristämättä. 

Ihana ulkouima-allas

Kun kaikki menee nappiin

Se vierähti taas pari viikkoa sukkelaan Lahden kisakinkereiden jälkeen seuraavaan koitokseen eli Helsinki City Marathoniin valmistautuessa. Ekan maratonini juoksin niin ikään Helsingissä kolme vuotta sitten, ja vasta nyt oli selkäongelmien puolesta ensimmäinen niin pitkä ehjä treenikausi takana, että oli edes järkeä lähteä yrittämään. Valmistautuminen sujui näissä merkeissä, kisaviikkoa edeltävästä viikosta alkaen:

Ma: tuttuun tapaan lepoa
Ti: stadikalla uintia 1:11/3 km
Ke: suunnittelematon lepopäivä
To: 1:32/13,4km juoksua, suurin osa PK1:ta, lopussa pieni siivu maran tavoitevauhtia
Pe: 1:30/25,7km palauttavaa pyöräilyä
La: eri hauska harjoitus, jossa 3 x 0:15 juoksua nousevilla sykkeillä ja juoksujen välissä pieni kuntopiiri. Tein tämän Eltsun kentällä ja paikka oli mitä mainioin, varsinkin kun kesäaurinko loimotti taivaalla mukavasti lämmittäen
Su: 1:22/11,2km PK1-juoksua.

Kisaviikon viimeiset kiusaukset:
Ma: 0:30/1,2km uintia ja 0:30 vesijuoksua stadikalla. Kauhia ryysis ja hermot meinas mennä.
Ti: Lepo
Ke: 0:52/7,6km juoksua, verra ja 4 x 3min vedot loppuun
To: lepo ja tankkauspäivä eli mm. irtokarkkia hyvällä omallatunnolla
Pe: 0:23/3,24km kevyttä juoksua, loppuun muutama lyhyt veto pieneen ylämäkeen. Tänäänkin sai vielä mättää hiilaria vähän normaalia enemmän.

Lauantai: kisa- eli juhlapäivä! 
Aamulla ennen aamiaista vartin juoksuverra ja sitten hyvä normiaamiainen leipineen, mehuineen ja munakkaineen, unohtamatta ämpärillistä kahvia. Aamupäivä pientä kotipuuhastelua ja huilia ja puolilta päivin "lounaaksi" jugurttia, hedelmämysliä ja banaani. Sitten saikin jo alkaa kiskoa kisavaatetta päälle ja kipittää stadikan huudeille aistimaan maratontunnelmaa. Matkalla tuli vielä hörpittyä hiukan urheilujuomaa. Oman paikan lähtökarsinasta otin 4:15 jänisten kannoilta ja siinä päätin pysyä kuin takiainen. 

Ensimmäiset 10 kilometriä olivat varsinaista megaryysistä, tuli ihan tri-kisojen uintistartti mieleen. Porukkaa oli kuin pipoa ja omaa paikkaansa laumassa sai etsiä koko ajan, varsinkin kun en halunnut päästää jäniksiä muutamaa metriä kauemmas. Reitillä oli yllättävän paljon ahtaita rännejä ja tiukkoja kurveja, ja siihen kun vielä lisäsi kaikki kanttikivet, kuopat tiessä yms., joita piti väistellä, niin tarkkana sai olla. Nilkan muljahtaminen olisi saattanut hivenen kiukuttaa. 
Eka puolikas meni suht helpon oloisesti, aina siinä määrin, että välillä innostuin jonkun kanssajuoksian kanssa höpöttäessä kiihdyttämään vauhtia niin, että jänikset jäivät taakse. Piti kuitenkin sen verran vilkuilla vauhtimittaria, että uuvahdus ei iskisi kesken matkan. Energiatankkaus sujui suunnitelman mukaisesti, eli joka toisella juomapisteellä geeliä ja vettä ja joka toisella urheilujuomaa (ja vettä). Systeemi toimi muuten hyvin, mutta nestettä olisi pitänyt malttaa juoda ehkä vielä vähän enemmän, keli oli kuitenkin reilusti lämmin. Koska tänä vuonna juoksijoille jaettiin viilennystä varten etukäteen henkilökohtaiset sienet (jota en ottanut mukaan, tuntui hullulle sen raahaaminen), niin vesimukillisia tuli kipattua päähän myös viilennystarkoituksessa.

Uusi reitti, jossa juostiin kaksi lähes samanlaista kierrosta ei ehkä ollut sittenkään niin kiva, kuin yhtenä lenkkinä juostava reitti. Jotenkin tylsää tahkoa samoja maisemia, vaikka kauniita ovatkin. Ensimmäinen ongelma tuli juuri tuon toisen kierroksen alussa: kylkeä alkoi pistää. Ei hyvä. Jotenkin luotin siihen, että kun seuraavalla juomapisteellä saa muutaman askeleen kävellä, niin se asettuu. Ja näin sitten onneksi kävikin. Oikea takajalka, joka viime aikoina oli erityisesti reistaillut, oli oma jännitysmomenttinsa, mutta se onneksi ei vaivannut yhtään. Tai no, yhtään ja yhtään, kyllähän sitä sattui, mutta ei niin paljoa, että olisi menoa haitannut. Noin 35 kilometrin kohdalla Lauttasaaressa asfalttijuoksuun tottumattomat jalat alkoivat koko matkalta ikään kuin aristaa ja hiukan alkoi mietityttää, että mitenkähän tuosta loppumatkasta selviää. Taktiikka oli sama kuin ennenkin: tossua toisen eteen askel kerrallaan ja kyllä se maali sieltä vastaan tulee. Jänikset tsemppasivat mukavasti kolmestakympistä eteenpäin ja se kieltämättä kevensi tunnelmaa. Kun baanan alku tuli vastaan olo tuntui sen verran hyvälle, että päätin hiukan kiristää tahtia. Tässä vaiheessa tuntui jo jokseenkin varmalle, että tavoite 4:15 tulee saavutettua, jollei mitään dramaattista tapahdu. Edellä pisteli menemään harmaahapsinen herra, jolla oli juuri passeli rytmi, jota lähdin seuraamaan. Jänikset alkoivat jäädä hiukan taakse, ohitettavia riitti, maali lähestyi ja kolotukset unohtuivat sitä mukaa kun vauhti kiihtyi. Ja niinhän siinä kävi, että maaliviiva ylittyi ajassa 4:13:03, joka oli yli odotusten, jihuu! 

Päivän saalis

Oma enkka tuli, eli edellisestä HCM:sta aika parani 13 minuuttia. Jotenkin tuntui uskomattomalta, koska viimeiset pari vuotta kaikkine terveysprobleemeineen ovat olleet melko raskaita, juoksuharjoittelu on onnistunut täysipainoisesti vasta tämän vuoden puolella ja maaliin pääsykään ei ollut itsestäänselvyys. Pari vuotta sitten erinomainen fyssari Antti Hemminki, joka sai metodeillaan toipumiseni taas juoksukuntoon ylipäätään käyntiin totesi, että "Taitaa nuo maratonit sinun osaltasi olla juostu." Silloin päätin, että ei perhana vie muuten ole, ja tässä oli taistelun tulos. Sitkeä pirulainen ei osaa antaa periksi, hähä!

Jänikset piti maalissa käydä kädestä pitäen kiittämässä, loistotyyppejä!

Maalissa oli vastassa mukava vastaanottokomitea, joka nilkutti kanssani samaa matkaa kodin suuntaan, joka onneksi ei ole kaukana stadikalta. Illalla oli vuorossa jo klassinen maaliin tulon pizzzaaa ja olutta -palkinto, ai että maistui!

Palautuminen on sujunut todella hyvin. Taisteluvammoina oli ainoastaan massiivinen rakko yhden varpaan päässä (sen varpaan kynsi varmaan ottaa ritolat jossain vaiheessa) ja pari sykemittarin ja housujen resorin aiheuttamaa nirhaumaa. Lihakset, jotka nekään eivät olleet mitenkään megakipeät, ovat palautuneet hyvin sunnuntain parin tunnin paljon pitkiä stoppeja sisältäneellä fillarointihöntsäilyllä ja maanantaisella uintireissulla Kaitalammelle.

Kesä on parhaimmillaan ja kuntokin näemmä aika kohillaan, mitäköhän sitä sitten seuraavaksi tekisi itsensä kiusaamiseksi...?