Myrkytyksen oireet

Nyt ei ole kyse tuosta Juicen erinomaisesta biisistä (joka on Chernobyl-sarjan myötä taas kovin ajankohtainen), vaan siitä, miten sytostaatit kroppaa ekan hoitokerran osalta kohtelivat. Ja voi hyvänen aika sentään miten helpolla olen päässyt! Jos oikein kaivelee, niin tällaista pientä fyysistä häikkää on ollut:

• kasvojen ja kaulan punoitusta ja näppylöitä
• lieviä flunssan oireita, äänen käheyttä
• huuliherpes (se perkele on ollut vaivana lapsesta saakka, aina kun elimistössä on jotain muuta ongelmaa, esim. flunssaa tai stressiä)
• pientä polvien kolotusta
• joinakin päivinä kovaa väsymystä

Fyysinen vointi on siis ollut tilanteeseen nähden erinomainen. Välillä kävikin mielessä, että näinköhän siinä tippapussissa oli EPOa sytostaattien sijasta...? Olen nimittäin viimeisen kolmen viikon aikana käynyt kerran juoksemassa, kaksi kertaa punttisalilla, kolme kertaa uimassa Kuusijärvellä ja ajanut fillarilla n. 100 km viikossa. Olen toki pitänyt sykkeet todella maltillisina ja tarkkaillut vointia. Jos olo olisi huonontunut olisin toki keventänyt liikuntaa, mutta kun sillä on ollut yksinomaan positiivinen vaikutus, etenkin pääkopalle, niin mikäs on ollut jatkaessa.

Henkisesti onkin sitten ollut vähän raskaampaa. Välillä on ollut päiviä, jolloin ei ole jaksanut muuta kuin maata kippurassa sohvan nurkassa itkeä tihrustamassa. Eräänä tuollaisena päivänä katsoin vielä kaiken lisäksi dokumentin Ennen kuin kuolen, joka kertoo parantumatonta rintasyöpää sairastavasta Rowenasta. Aihe on raskas, mutta dokumentti erittäin hyvä, suosittelen! 

HUSilla on onneksi tukea tarjolla myös psykososiaalisessa yksikössään. Ihmistä ei siis jätetä yksin kriisin keskelle, vaan ammattilaisen apua on saatavilla. Ja minähän tuon avun hyödynnän. Henkistä jaksamista on tukenut myös erittäin paljon tapaamiset ystävien kanssa, aivan korvaamatonta tässä(kin) tilanteessa.

Ennen jokaista sytostaattihoitoa tsekataan veriarvot, jotta varmistetaan kropan kyky ottaa vastaan seuraava lääkesatsi. Perjantaina olin verikokeissa ja tänään syöpälääkäri soitti ja kyseli vointia. Kuvailin tilanteen ja lääkäri oli hämmästynyt siitä miten poikkeuksellisen hyvä tilanne on, "tämän ensimmäisen lääkeannoksen vaikutukset ennustavat myös hyvin tilannetta jatkossa". Lisäksi äimisteli erittäin hyviä veriarvoja, jotka ovat kaikki nätisti viitearvojen sisällä. Maksa-arvot jopa tavanomaista alhaisemmat. Terveet elämäntavat eivät estä sairastumasta, mutta tekevät näköjään sairastamisesta ja toipumisesta helpompaa.

Lääkärin sanoin: "Eikös siis olla samaa mieltä, että jatketaan hoitoa suunnitelman mukaisesti?" No totta ihmeessä, eipä tulisi mieleenkään sanoa että "juu kiitos, jätetään tähän yhteen kertaan kuudesta".

Huomenna aamulla saan seuraavan lääkeannoksen, jännityksellä odotan mitkä on vaikutukset tällä kertaa.

Viisottelun laji 2

Triathlonkielellä nyt on siirrytty T1:ltä seuraavalle etapille eli leikkauksesta sytostaattihoitoihin. 

25.6. kävin perusteellisissa verikokeissa ja 27.6. syöpälääkärin vastaanotolla. Lääkäri - joka näytti noin 17-vuotiaalta - kävi läpi hoitosuunnitelman, kirjoitti läjän respetejä (pitää syödä lääkkeitä että voi ottaa lääkkeitä) ja sairauslomaa marraskuun loppuun asti. Sytostaattihoidot vie 18 viikkoa eli lääkettä annetaan 6 kertaa, 3 viikon välein, jos kaikki menee suunnitelman mukaan. Missään vaiheessa hoidosta ei puhuttu minulle määrättynä, vaan sanamuoto oli "tämä on tutkimusten mukaan tehokkain yhdistelmä ja tätä me suosittelemme". Hmm, jos sittenkin ottaisin homeopatiaa, hopeavettä ja reikihoitoja... Mutta potilas siis päättää. Tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa hoitoa kiitos, minulla kun ei ole mitään kompetenssia sitä kyseenalaistaa.

Lääkärin tapaamisen jälkeen hoitaja kävi vielä kaikki ohjeet huolellisesti ja hi-taas-ti läpi ja sain kaikki ohjeet myös paperilla mukaan. Hyvä homma, koska tietoa tuli taas kerralla paljon. 

Lääkkeitä (ja muita apuaineita) että voi ottaa lääkkeitä, tässä ei ole vielä kaikki... 

Sain myös mahdollisuuden osallistua Bounce-tutkimukseen, jossa tiivistetysti pyritään selvittämään voimavaroja ja resilienssiä kuormittavassa syöpätilanteessa ja löytämään keinoja selviytymiseen. Tutkimuksen aikana vastataan kyselyihin ja selvitetään verikokein matala-asteisen tulehduksen tilaa. Tokihan tällaiseen mielenkiinnolla haluaa osallistua ja panoksensa tutkimukselle antaa.

Kaikki veriarvoni ovat nätisti viitearvoissa ja priimakunnossa, myös tuo matala-asteinen tulehdusarvo. Hyvä tilanne, kun elimistölle rankat hoidot alkaa. Tulkitsen tämän niin, että esim. ravitsemussuosituksiin perustuva ruokavalio rennolla otteella eli mukaan mahtuu herkkuja ja hiprakkaa ja lähes tappavia (joidenkin mielestä) maitoa ja hiilareita ei ainakaan veriarvojen valossa esim. matala-asteista tulehdusta minulla ole aiheuttaneet. Osansa kokonaisuudessa lienee myös liikunnalla (hyvällä fiiliksellä, ei pakonomaisesti) ja mahdollisimman hyväksi viilatulla unella. 

Miksi syöpä minuun iski, sitä ei varmasti kukaan koskaan pysty selvittämään. Paska tsägä, ja sen kanssa nyt eletään. Yllättävän vähän toistaiseksi on ollut katkeruuden tunnetta tähän liittyen.

Tänään aamulla oli ensimmäinen sytostaattihoito Meilahdessa. Illalla ja aamulla olin jo ottanut kourallisen kortisonia, jolla ehkäistään hoidon mahdollisia allergisia reaktioita. Pääsin pötkölleen 6 henkilön huoneeseen, jossa oli kullakin omalaisensa tiputushoito menossa. Jalkoihin ja käsiin laitettiin helevetin kylmät jäätöppöset, jotta kynnet ei irtoaisi niin helposti. Tsekattiin myös, että olenhan lakannut kynnet, koska se auttaa myös (kynsilakasta Kelakorvausta, perkele!). 
Hoidon aikana hoitaja kiikutti rouskutettavaksi jäämurskaa, jonka tarkoitus on varjella suun limakalvoja. Itse tiputus aloitettiin keittosuolalla, jonka jälkeen tiputettiin sytostaatit. Lopuksi suonet taas huuhdeltiin keittosuolalla. Koko hoito ei tuntunut yhtään miltään, hankalinta oli köpötellä välillä vessaan tippamasiinan kanssa. Hoitaja oli tosi mukava ja kävi taas huolella läpi kaikki hoitosuunnitelmat ja ohjeet. Koko episodi kesti hiukan reilut pari tuntia. 

Hanskat oli hiukan hankalat kirjan sivuja käännellessä, sai onneksi ottaa välillä pois.

K haki kotiin sairaalasta, mutta koska olo oli ihan "normaali" olisi hyvin voinut tulla myös julkisilla. Nyt vaan voinnin mukaan normaalia elämää seuraaviin verikokeisiin ja hoitosettiin asti, joka on kolmen viikon päästä. Valkosolut alkaa tipahtaa noin viikon kuluttua eli silloin ei ehdoin tahdoin kannata flunssaisten ihmisten kanssa hengata. Mahdollisia haittoja on melkoinen lista, mutta hyvällä tsägällä ei tule juuri mitään ja niihinkin on sitten noita troppeja, voiteita, salvoja ja herra ties mitä geelejä ja kapseleita.

Pliis älkää kaikki iskekö

Terve syöpäpotilas ja kuinka tähän kaikkeen suhtautua

Hullua tässä tilanteessa on se, että minulla on kohtuullisen vakava, joillekin jopa kuolemanvakava, sairaus, mutta tunnen itseni fyysisesti täysin terveeksi. Arkea haittaa enemmän muut, vanhat vaivat: selän hermovaurio, astma, unihäiriö ja nivelrikko, jotka toki pysyvät lääkityksellä aisoissa. Enemmän tällä hetkellä pätkii henkinen jaksaminen. Se kun otti ja nyykähti jo viime vuodenvaihteessa (monesta eri syystä, kuormitusta oli pitkältä ajalta), aina siihen pisteeseen, että yhdessä työterveyslääkärin ja työnantajan kanssa päädyimme sairausloman jälkeen siihen, että keräilen voimiani ja teen osittaista työaikaa, kesäkuun loppuun asti. Eli happi oli jo valmiiksi heikko, kun tuli tämä syöpäyllätys.

Olenkin ollut tavattoman kiitollinen, että työnantaja on joustanut ja olen saanut edetä voimien mukaan. Leikkauksen jälkeen olin sairauslomalla 2,5 viikkoa, mutta kun sain tulokset 10.6. halusin ehdottomasti palata takaisin töihin (osa-aikaisesti), jotta on jotain muuta ajateltavaa ja saan tehdä jotain hyödyllistä, kunnes hoidot alkaa. Seuraavan puolen vuoden aikana kun saan kökkiä hoitojen aikana kotona ihan riittävästi.

Toinen asia, josta olen ollut suorastaan liikuttuneen kiitollinen ja onnellinen on se valtava myötätunnon ja kannustuksen määrä, jonka olen saanut osakseni ystäviltä, työkavereilta, tutuilta ja tuntemattomilta. Kiitos, on tullut ja tulee tarpeeseen!

Sen sijaan huomaan tuntevani lievää ärtymystä tietyistä tavoista, joilla tällaiseen syöpää sairastavaan suhtaudutaan, toki hyvää tarkoittaen. Ensimmäinen on taistelu -sanan käyttäminen tässä yhteydessä. Syöpäsolut kun viis veisaa, vaikka lainaisin kaverilta haarniskan ja syöksyisin peitsi tanassa (minne?) Turisaksen taistelulaulujen raikaessa. Lääketiede tekee hartiavoimin töitä, jotta mahdollisimman moni voisi parantua. Minun hommani on hoitaa oma osuuteni prosessista: ottaa hoidot vastaan, pitää huolta fyysisestä kunnosta, ravitsemuksesta ja mielenterveydestä niillä eväillä, mitä on käytössä. 

Toinen asia on vahvuus. Kyllähän Ironman nyt kestää mitä vaan ja selviää mistä vaan, jaksaa jaksaa! Ei muuten kestä eikä jaksa. Ironman on nyt vähän väsynyt ja hauras, itkettää enemmän kuin naurattaa. Ja oikein kun vitsailen ja lasken leikkiä tästä asiasta (tyypillistä minulle), niin se on enemmänkin silkkaa selviytymistä, ei sitä että osaisin suhtautua asiaan kepeästi.

Ystäväni toi tietoisuuteeni termin radikaali hyväksyntä. Tätä olen mielenkiinnolla mutustellut, suhteessa syöpään. Ei niin, että lammasmaisesti alistuisin kaikkeen eteentulevaan, koska totta hemmetissä tämä tuntuu epäreilulle ja olen vihainen siitä, että juuri minä sairastuin. Helvetinkö hyötyä on terveistä elämäntavoista, jos tuloksena on tämä?! Mutta se, että hyväksyn syövän mukanaan tuomat tunteet: vihan, pettymyksen, surun, raivon ja kuolemanpelon. Nämä kun ovat nyt varsin pinnallla ja maton alle niitä ei parane lakaista, siellä tulee muuten ahdasta ja kasaan kompastuu jossain vaiheessa.

Leikkauslopputarkastuksen jälkeen olen onneksi saanut taas liikkua normaalisti, se on tehnyt hyvää niin henkisesti kuin fyysisesti. Keskittymiskyky on aivan nollassa, varsinkin kun melkein viikko pitää taas odotella tietoa sytostaattihoitojen aloitusaikataulusta ja tarkemmasta hoitosuunnitelmasta muutenkin. Tässä kohtaa pelottaa erityisesti sytostaattien aiheuttamat sivuvaikutukset. Lista on pitkä, hiusten lähtö ja pahoinvointi sieltä lievimmästä päästä.

Piinaviikko nro 2

Olin kiipeillä seinille viimeiset päivät ennen kirurgin jälkitarkastusta 10.6., jossa sai tietää mitä leikkauksessa löytyi. Toivoin tietysti parasta eli että selviäisin alustavasti puheena olleella leikkaus + sädehoito -yhdistelmällä. Toisaalta pelkäsin pahinta. Pessimisti ei pety.

Kasvain oli alkuperäistä arviota suurempi eli ei sentin vaan 2,4 senttiä halkaisijaltaan. Gradus asteikolla 1-3 on kolmonen eli pahin, syöpäsolut jakautuvat nopeasti. Lisäksi ns. esiasteen esiastetta (kirurgin käyttämä sanamuoto) löytyi halkaisijaltaan viiden sentin alueelta. Lisäksi yhdestä vartijaimusolmukkeesta (joita poistettiin 3 kpl) löytyi 0,05 mm:n kokoinen metastaasi. Eli syöpäsolut olivat lähteneet kasvaimesta livohkaan ja niitä voi olla karannut muuallekin elimistöön. Voi perkeleen perkele. Levinnyttä, etäispesäkkeitä kasvattanutta rintasyöpää kun ei enää paranneta kokonaan.

Koska syövän uusimis-/leviämisriski on niin suuri, edessä on koko hoitomenu: sytostaattihoidot, uusi leikkaus, sädehoito ja antihormonilääkitys, koska syöpäsolut reagoivat hormoneihin (hyvä juttu). Tämän tarkemmin en tässä vaiheessa vielä tiedä. Seuraava visiitti on syöpäklinikalle, 27.6. ja siellä selviää hoitojen tarkempi kuvio aikatauluineen. Taas odotellaan.

Prosessi, joka todella toimii

Maanantaina 6.5. soitti HUSin rintarauhaskirurgian yksikön jonohoitaja ja kertoi, että minulla on vastaanottoaika Kirurgisessa sairaalassa keskiviikkona 8.5. ja leikkaus on 23.5. Nyt ei todellakaan aikailtu. 

Tässä välissä hain tietoa, mutta vain parista tahosta: HUSin ja Rintasyöpäyhdistyksen sivuilta. Mihinkään blogeihin tms. en halunnut koskea pitkällä tikullakaan, koska halusin saada vain ja ainoastaan asianmukaista, tutkimukseen perustuvaa tietoa, en kauhutarinoita tai vinkkejä parantavasta yksisarvisterapiasta. In tiede I trust.

Keskiviikkona 8.5. tapasin kirurgin, joka teki vielä tutkimuksen ja kertoi leikkaussuunnitelman ja hoitajalta sain suunnistuskartan seuraaville rasteille: rintasyöpähoitaja, anestesiahoitaja, valokuvaus ja verikokeet. Kaikki hoitui kuin rasvattu ja kaikki työntekijät olivat todella mukavia. Sain myös tarkat ohjeet leikkauspäivää varten ja nivaskan tietoa rintasyövästä (synty, tyypitykset, hoito, tukitahot yms.). Olo oli turvallinen, koska sain kuulla mm., että Kirran rintarauhaskirurgian yksikkö on pohjoismaiden suurin eli kokemusta hoidosta todella on. Sitten odottelemaan leikkausta. Vaikka odotusaika ei ollut pitkä, se oli piinallinen.

Keskiviikkona 22.5. menin Meilahteen syöpätautien klinikalle (tuntui todella absurdilta paikalta, tunsinhan itseni täysin terveeksi) gammakuvaukseen. Ensin rintaan tuupattiin merkkiainetta ja parin tunnin odotusaikana ennen kuvausta piti käydä verikokeissa. Kuvaus itsessään otti noin vartin.  Mukaan sain kuvan, jossa on näkyvissä kainalon ns. vartiajaimusolmukkeet, jotka poistetaan leikkauksessa ja tutkitaan. Jos syöpäsolut ovat lähteneet kasvaimesta liikkeelle, ensimmäinen paikka johon ne livahtavat ovat nuo vartijaimusolmukkeet.

Seuraavana päivänä K vei minut Kirralle seitsemältä ja puoli kahdeksalta jo tuttu hoitaja vei osastolle "intiimiin" 16 hengen huoneeseen ja sain sairaalakamppeet päälle. Minulla kävi tsägä, koska leikkaukseni oli jo toisena eli kymmeneltä. Kirurgi (eri henkilö kuin 8.5.) kävi tapaamassa ja tekemässä tutkimuksen + kertomassa leikkauksesta ja vastaamassa kysymyksiin. Koska hänkään ei saanut kasvainta selkeästi näppituntumaan, sain passituksen röntgeniin, jossa kasvaimeen tuupattiin perkeleellisen isolla neulalla pieni titaanipötkylä, jonka sisällä on radioaktiivista ainetta. Näin kasvain löytyy tarkemmin leikkauksessa. Ennen leikkausta myös fyssari kävi jututtamassa ja antamassa leikkauksen jälkeiset jumppaohjeet. Sitten olikin aika esilääkityksen ja aika pian sen jälkeen kipitin hoitajan kanssa leikkaussaliin, hoitaja kärräsi sinne sänkyni. Leikkuupöydälle asetuttuani piti vielä anestesialääkärille kertoa mitä minulta ollaan leikkaamassa (päädyimme samaan lopputulokseen eli oikealta puolelta säästävä leikkaus + vartijaimusolmukkeet) ja sitten alkoikin jo tulla lääkettä suoneen...ja seuraavaksi havahduin heräämössä. Käsivarressa tuntui verenpainemittari ja ympärillä hääri porukkaa, kirurgikin kävi (muistaakseni?) ja kaikki oli mennyt hyvin. Kello oli about yksi, eli leikkauksen alusta oli noin kolme tuntia. Tovin siinä keräiltyäni havaintokykyäni tuttu hoitaja tuli kärräämään minut osastolle. Olo oli melko hutera, mutta jossain vaiheessa iltavuoron topakka perushoitaja tuli hätistelemään ylös ja vessaan, vaikkei yhtään olisi huvittanut nousta. Jossain vaiheessa alkoi tehdä mieli syötävää ja sainkin tuhdin aamiaistarjottimellisen, jonka hotkaisin aivan liian nopeasti, koska huono olo paheni. Viiden maissa hoitaja kiskoi taas ylös ja vei tutkimushuoneeseen ja jututti & tutki vointia. Siinä vaiheessa katsottiin myös yhdessä leikkausjälkeä (kaiketi myös testattiin miten siihen suhtautuu) ja ihan siistiltähän nuo pari haavaa näyttivät. Pelko siitä, että poistettu pala olisi ollut niin suuri, että olisi tuntenut itsensä toispuoleiseksi oli täysin turha. Koska huono olo jatkui sain pahoinvointilääkettä, joka auttoi sen verran, että uskalsin pyytää K:n tulemaan hakemaan sairaalasta. Melkein kotiin asti päästiin, ennenkuin piti pysähtyä tienposkeen ns. päästämään paha pois mahasta. Heti helpotti. Kotiin kun päästiin niin maistuikin jo pizza, jaffa (tuo kaikkien lasten ihmelääke) ja irtokarkit. Yö vähän pelotti, mutta sain nukuttua yllättävän hyvin.

Seuraavana päivänä saikin jo alkaa elää lopputarkastukseen voimassa asti olevien ohjeiden mukaan: sai mennä suihkuun, kävellä mutta ei harrastaa hikiliikuntaa, tehdä fyssarin opastamat liikkeet kahdesti päivässä ja olla nostamatta leikatun puolen kädellä yli 3 kilon taakkoja. Olin seuraavat päivät aika väsynyt, mutta päivä päivältä pahemmin alkoi rassata tulosten odottelu: mitä patologi leikatuista paloista löytäisi.

50-vuotisyllätys

Täytin maaliskuussa 50 vuotta ja silloinhan tulee eka kutsu mammografiaan - mikä taivaan, tai siis julkisen terveydenhuollon lahja! Kävin 5.4.2019 kuvauksessa Synlabissa, jonne Helsinki on tutkimukset keskittänyt. Reilun viikon kuluttua ei tullutkaan kotiin kirjettä "löydös oli täysin normaali ja kaikki kunnossa", vaan kutsu lisätutkimuksiin (tomografia ja ultraääni), jotka olivat 23.4.2019. 

Tutkimuksessa kuvat valmistuivat heti, minut ohjattiin toiseen huoneeseen ja lääkäri tuli tekemään ultraäänitutkimuksen. Möykkyhän sieltä oikeasta rinnasta löytyi, kuulemma noin sentin kokoinen. Itse en möykkyä tuntenut edes tässä vaiheessa. Siitä otettiin heti myös kolme kappaletta paksuneulanäytteitä, joista yhden ottaminen sattui peevelisti, vaikka oli puudutettu. Tuloksia piti odottaa viikko, yksi elämäni pisimmistä. 

Vappuaattona lääkäri soitti, klo 12:16 ja kysyi "Oletko sellaisessa paikassa että voit kuulla tulokset?". No, tuon jälkeen niitä ei enää olisi tarvinnut kertoa. Kasvain oli pahanlaatuinen eli syöpä. Lähete HUSin rintarauhaskirurgian yksiköön lähti heti. 

Mahtava 50-vuotislahja, parasta ennen -päivä siis todella tuli vastaan.

"Terhi, you are an Ironman!"

Noita sanoja olen tavoitellut jo useamman vuoden, tavoitteen karatessa välillä aina vaan kauemmas kaikenlaisten takapakkien ja sairastelujen myötä. 22.9.2018 tavoitteesta vihdoin tuli totta.

IM Emilia-Romagna osoittautui nappivalinnaksi. Mukava reitti, hyvät järjestelyt ja upea sää: lämmintä oli reissun viimeistä päivää lukuunottamatta 26-28 astetta eikä juurikaan tuullut. Ja paikallinen ruoka oli tietysti erinomaista ja hyviä ruokapaikkoja riitti paljon.

Starttipaikka

Reissasimme Cerviaan jo tiistaina 18.9., lentämällä ensin Milanoon ja sieltä vuokra-autolla Cerviaan. Hotel Cuba osoittautui vähän kulahtaneeksi, mutta sympaattiseksi, siistiksi ja varsin kohtuuhintaiseksi. Matkaa kisapaikalle oli pari kilometriä, enemmän kuin linnuntietä osasi arvioida, koska kylää/kaupunkia halkoo kanava, jonka ylittävälle lähimmälle sillalle oli hiukan matkaa. Onneksi hotellista sai ilmaiseksi lainaksi fillarin, niitä taisi olla jopa 20-30 kpl, jolla matka taittui jouhevasti jalkoja säästellen.

Keskiviikkona ja torstaina teimme pientä verryttelyä ja säähän totuttelua tarkoituksella keskipäivän kuumuudessa: n. 20 kilsan kevyt fillarointi ja siihen päälle vartin juoksu ja pieni pulahdus mereen. Ja tietty syötiin hyvin.

Testilenkki tehty

Keskiviikkona expo-alue oli jo auki ja lähdimme katsastamaan huudeja. Yllättäen rekisteröityminenkin olikin jo auki, vaikka aikataulun mukaan olisi ollut vasta torstaina. Hoitui näppärästi ilman minkäänlaisia jonoja. Samalla tuli varmuuden vuoksi hiukan shoppailtua IM-kamaa, mm. paitoja joissa omakin nimi näkyy - silläkin riskillä että vielä ei maaliinpääsystä ollut tietoa. Sitä riskiähän ei voinut ottaa, että jäisi ilman näitä legendaarisia muistoja kokojen loppuessa. Torstai-iltana oli myös tervetulobanketti, jossa jonot olivat melkoiset, mutta ruoka (ja olut) erinomaisia ja jonottamisen arvoisia.

Sieltä se nimi löytyy!

Perjantaina vuorossa oli info, bike-check ja kamojen vienti vaihtoalueelle, joka on maailmankaikkeuden pisin. Jos nopeita vaihtoja mielii, niin tämä kisa kannattaa jättää väliin. Sitten loppupäivä jännittämistä, kärvistelyä ja tankkausta erinomaisella pasta-aterialla lempiravintolassa kanavan rannalla.

Sai-raan hyvä "viimeinen ateria"

Lauantaina herätys oli klo 4:30 ja aamiainen hotellissa oli tarjolla jo klo 5:00. Hiukan oli vaikeuksia saada ruokaa alas, mutta riittävästi kuitenkin. Kuudelta hurautettiin hotlan fillareilla kisapaikalle viemään juomat fillareihin ja tarkistamaan rengaspaineet. Vaihtopaikka meni kiinni seitsemältä ja sitten vaellettiin rantaan odottamaan lähtöä auringon pikkuhiljaa noustessa. Upea näky, joka ei kyllä koskaan unohdu. Osallistujia oli n. 2800, eli omaa lähtöä sai odotella rannalla toista tuntia: ekat ikäryhmäläiset starttasivat klo 7:45. Veden lämpö oli 24,8 eli yli märkkärirajan, mutta poikkeuksellisesti märkäpukua sai käyttää (paitsi prot), koska meri kuhisi meduusoja. 

Menin 1:20-1:30 lähtöryhmään, joka vaikutti omalle uintikunnolle realistiselle. Olo oli yllättävän rauhallinen ja lisäbuustia toi juuri ennen omaa starttia kajareista kajahtanut Bomfunk MC:n Freestyler, siinä kohtaa olisin halunnut heilutella Suomen lippua ja hihkua. Oma (rolling) startti oli vasta kahdeksan jälkeen ja uinti lähti heti kulkemaan mukavasti. Oli helppo suunnistaa, ei isoa ruuhkaa eikä paljoa iskuja tai potkuja. Menin ns. MMV:tä eli mahdollisimman mukavaa vauhtia niin, että hapenotto vuorotellen molemmilta puolilta joka kolmannella onnistui. Tavoite kun kaikilla osuuksilla oli ainoastaan päästä hyvissä voimissa perille ja aina maaliin saakka. Mutta ne meduusat. Rannan lähellä oli yksittäisiä jalkapallon kokoisia, joita pystyi aika hyvin väistelemään, tosin niska hiukan väsyi kun piti veden alla pitää katsetta hiukan eteenpäin, että niihin ehtii reagoida. Kun mentiin kauemmas merelle pieniä meduusoja oli ns. puurona, joka tuntui sormien välissä siltä kuin olisi kauhonut kuplaista hyytelöä. Muutaman häijyn piston sain naamaan ja kaulaan, esim. ylähuulta poltteli vielä sunnuntainakin. Maalikaari tuli vastaan ajassa 1:19 eli uinti meni odotettua paremmin. 

T1 otti aikaa melkein vartin. Kävin vessassa (perhanan hidasta hihallisen märän kisapuvun kanssa) ja vaihdoin kamat rauhassa, jottei mitään unohdu. Aurinkorasvaakin piti läästiä lisää, koska porotti pilvettömältä taivaalta, Ja se vaihtoalue on piiiiitkä. 

Pyöräily tuntui heti alusta lähtien tosi hyvälle ja pidin sykkeet aerokynnyksen tuntumassa, jotta voimia varmasti riittäisi myös juoksuun. Menohaluja olisi ollut enemmän, mutta oli pakko hillitä. Meduusojen tähystely oli ilmeisesti käynyt hiukan niskan päälle, koska ekalla 90 kilsan kierroksella päätä särki aika mojovasti, mutta se meni onneksi ohi. Reitti oli muuten tasainen, mutta n. 45 kilsan kohdalla oli lyhyt mutta melkoisen jyrkkä (enimmillään kai 12%) mäki, jossa syke nousi mukavasti. Vähän olin mäkeä etukäteen pelännyt, mutta kun painelin siinä ylöspäin mennessä muitten, myös monien miesten ohi, niin ei hätäpäivää. Alasmeno piti alun mutkaisella osuudella ottaa varovasti, mutta kun suora aukesi niin voi sitä ilon päivää kun sai klaksutella isoimman pykälän silmään ja paahtaa menemään oikein sydämen kyllyydestä. Toiselle kierrokselle lähtiessä totesin mielessäni, että nyt se ajaminen vasta alkaa... Paluumatkan moottoritieosuudella piti hiukan irrotella ja ajaa aavistuksen vauhdikkaammin kun tuntui niin mukavalle, varsinkin muitten ohittelu. Etenkin levykiekkomiehen jättäminen taakse lämmittää aina mieltä. Keskivauhti pyörälenkillä jäi reilusti alle kolmenkympin, mutta olihan matkaa vielä edessä.

T2 otti taas vessareissun takia aikaa, mutta mikäs kiire, koko ilta edessä. Hiukan hirvitti mitenkä se maratonin vielä jaksaisi juosta. Ongelmia tulikin heti kättelyssä: oikea polvi, joka oli ilmoitellut itsestään jo pyöräilyn lopussa alkoi sattua oikein kunnolla ja sattuikin ekat kaksi kierrosta. Jokaisella juomapisteellä pysähdyin hiukan venyttelemään ja se hiukan auttoi. Kolmas kymppi oli jostain syystä helpoin kun kipu hiukan hellitti. Viimeinen lenkki, jo pimeässä, oli taas melkoista taistelua, koska nyt alkoi vasen polvi oireilla. Matkalla oli yllättävän paljon kovakuntoisenkin näköisiä urheilijoita, jotka kävelivät ja päätin, että yritän itse juosta niin kauan kuin kroppa vaan kestää. Ja kestihän se, kävelin ainoastaan juomapisteet. Viimeisen käännöksen jälkeen oli vielä n. 2 kilsan suora, jonka päässä niin kauan ja kovasti tavoiteltu maali odotti. Ryhti kummasti parani, kun maalikaari lähestyi ja pääsi vihdoin, ajassa 13:37:24 maaliin ja kuuli nuo legendaariset sanat "Terhi, you are an Ironman!". Olo oli sanoinkuvaamattoman onnellinen, varsinkin kun 2,5 tuntia aikaisemmin maaliin omalla enkallaan tullut K oli vastassa.

Athlete gardenin pöperöt eivät olleet kummoiset eikä mikään oikein maistunutkaan (paitsi kylmä olut, hedelmät ja makkara), mutta tärkeintä olikin fiilis ja finisher-paita päällä ja mitali kaulassa patsastelu. Energiat olivat koko päivän menneet ihan nappiin, ei missään vaiheessa janoa, nälkää, heikotusta tai imeytymisongelmia. Koko päivän aikana söin ainoastaan puolikkaan banaanin pyöräilyssä, muuten mentiin urheilujomalla, vedellä ja geeleillä, mikä tuntui sopivan minulle täydellisesti.

Kauhean kauan alueella ei hengattu, vaan lähdettiin jälleen kerran tarpomaan vaihtoaluetta kaksi kertaa edestakaisin ja hakemaan kamat ja lompsimaan hotellille. Aika moni vielä taapersi reitillä, vaikka puoliyö lähestyi. 

Sunnuntaina huilittiin mm. biitsillä lojumalla ja nauttimalla vähän juhlavampi ja pidempikaavainen dinneri kylän ytimessä. Maanantaina lämpötila putosi reilusti, satoi ja tuuli joten oli joutavaa aikaa hurauttaa autolla San Marinoon. Siellä käytiin ihailemassa maisemia mäen huipulta (ei nähnyt mitään), syömässä huonot pizzat ja tutkimassa kidutusmuseon aarteita. En suosittele heikkohermoisille.

IM Emilia-Romagnaa sen sijaan suosittelen, jos lämmin vesi ja ilma, tasainen reitti ja muutenkin meillyttävät olosuhteet (hyvä ruoka!) kiinnostavat. Jos ei pidä meduusoista tai on niitten pistoille allerginen, niin kannattaa suosiolla jättää väliin.

Mitäs jäi käteen reissusta, paitsi mitali ja finisher-paita? No tietty halu parantaa aikaa, kun kroppa tuon rääkin ylipäätään näyttää kestävän. Missäs niitä ironmaneja ensi vuonna järjestetäänkään...?