Lähes normaali

Pari viikkoa on mennyt hissukseen treenimuotoja ja -määriä lisäillessä sangen lupaavasti ja pientä raportoitavaakin näinollen on kertynyt hiljaiselon jälkeen. 

Fillarilla on pystynyt ajelemaan jo yli 2 tuntia kerrallaan, tosin vaatimattomia kilometrimääriä, koska toistaiseksi olen uskaltautunut vasta katumaasturin selkään. Ja mikäs vika siinä, esim. keskuspuiston maisemat ja hiljaisuus tai Helsingin rantareittien koluaminen se on aina yhtä mukavaa ja sielu saa hoitoa siinä ruumiin (kehon?) ohella. Työmatkapyöräilyäkin on ollut ohjelmassa mutta sepä taas tahtoo saada ennemminkin verenpaineen koholle ja hermot kiristymään, pyöräteillä, etenkin ruuhka-aikaan, kun on melkoisia uuvatteja liikkeellä. Pahin oli nyt näkemäni tyyppi, joka ajaessa hörppi limua mukista, kuunteli musiikkia JA LUKI KIRJAA!!! Ja kypärää ei tietenkään ollut päässä. Tsiisös!

Ulkouintikausi alkoi maanataina Stadikalla, luonnollisesti heti ekana aukiolopäivänä. Kausikortin olin käynyt ostamassa jo hyvissä ajoin ennakkoon. Onkohan se vesi ollut aina yhtä lämmintä heti alkukaudesta lähtien? Nyt ekaa kertaa tuntui sille, että viileämpikin olisi riittänyt, varsinkin tällaiselle viherpiipertäjälle, joka miettii lämmityskustannuksia. Ja kyllä siellä altaassakin draamaa riittää, monella taitaa olla alkukaudesta vähän liikaa adrenaliinia ja kovat tavoitteet ja siinä sitten mennä porskutetaan toisten yli. Itse en tällä kertaa tullut jyrätyksi, mutta kyllä taas tässäkin kohtaa täti meinasi pitää puhuttelun kanssaliikkujille.

Alkuviikosta juoksu takkusi, mutta tänään meni jo 8,5 km, rauhalliseen 55 min vauhtiin. Ilma oli suorastaan kesäinen ja jalassa uudet hyvät tossut eli kerrassaan mieltä kohottava lenkki! Illalla oli vielä vesijuoksijoille ja märkkäriuimareille Mäkelänrinteessä yöuintitapahtuma, jonne menin lähinnä kokeilumielessä (selkähommien osalta) ja joskushan se makkarankuorituskausi on avattava. Ja kas, niin vaan meni kolme kilsaa varsin vaivattomasti, muutamalla pienellä tauolla höystettynä. Lisäksi juuri hoksasin, että en edes ole koskaan aikaisemmin niin pitkää matkaa kerralla uinut. Sangen lupaava päivä siis, ottaen huomioon, että kolmisen viikkoa sitten tuntui vielä siltä, että kisakausi saattaa olla menetetty. Ei nyt vielä ehkä sittenkään heitetä kirvestä kaivoon tai lusikkaa nurkkaan sen suhteen.

Maantiefillarikausi on vielä avaamatta, mutta se onnistunee vihdoin viikonloppuna, jos sääennusteet pitää paikkansa. Sitten alkaisikin olla aika palata taas järjestelmällisen ja suunnitelmallisen treenaamisen pariin. Selkä toki vielä temppuilee melkoisesti ja vasen jalka pelittää edelleen huonosti, mutta kyllä se sieltä perässä tulee. Troppeja pitää koittaa vähitellen alkaa heivata, mutta se pitää tehdä hallitusti. Ja maltti pitää päässä, vaikka kroppa tahtoisikin jo mennä. Takapakit kun ei suuremmin houkuttele, sen verran tuoreessa muistissa on itkun silmään tuova tuska.

Kouluhommissa viime viikonloppuna selvisi näpsäkästi paitsi yleisiä asioita fyysisen kunnon testauksesta myös se, että meikäläisen kannattaa (sallittuja) keuhkoputkenavaustroppeja ennen suoritusta käyttää. Astmataipumusta on ja röörit selvästi hyötyy douppauksesta. Lisäksi opemme (liikuntalääketieteen erikoislääkäri Hannu Litmanen, guru!) sääti samalla annostuksenikin kohdilleen. En vaan millään meinaa niitä troppeja muistaa ottaa. Suosittelen siis muillekin koekaniiniksi ryhtymistä aina kun mahdollista, siitä on jos ei muuta niin hupia yleisölle - kattokaa nyt vaikka tätäkin kuvaa (kuvaaja: Ari L.): 

Kyseessä tässä siis astmarasitustesti bronkolyyttikokeella. Luojan kiitos sitä puhalluksen vaihetta, jossa silmämunat meinasi pullahtaa päästä ei tullut dokumentoitua.

WOHOO!

Voi tätä ilon päivää! Sain fyssarin luvalla juosta matolla ja kokeilla fillarointia ja nehän sujuivat, kivutta! Pienistä annoksista tosin oli kyse: salille fillarointi "katumaasturilla" ei vie kuin parikymmentä minuuttia suuntaansa ja juoksua maltillisesti vain vartti. Mutta silti! Ah tätä autuutta, ihan kuin olisi kävelemään oppinut uudestaan!

Vielä ei toki parane juhlia turhan railakkaasti eli pitää koittaa muistaa laittaa jäitä hattuun ja annostella näitä herkkuja pienin annoksin, jottei tule takapakkia. Pääosassa ovat edelleen kuntouttavat ja turvalliset aktiviteetit eli kävely, vesijuoksu ja lihaskuntoharjoittelu fyssarin ohjeiden mukaan.

Perjantaina pääsin lyhyellä varoitusajalla peruutuspaikalle ortopedian poliklinikalle Töölön sairaalaan, jossa otettiin vielä röntgenkuvat rangan alaosasta joka suunnasta ja kaikilla mutkilla. Sitten tapasin ortopedin, jonka kanssa pääsin tutkailemaan etenkin edellisellä viikolla otettuja magneettikuvia, joita alkaa pikkuhiljaa jo osata lukea itsekin. Vanhat tutut veijarit hieman edellistä kierrosta (v. 2007) ärhäkämmässä kunnossa siellä lymyilivät eli kolme reippaasti madaltunutta (= lähes kokonaan kadonnutta) välilevyä, ahtautunut juurikanava ja yksi kunnon välilevyn pullistuma. Mutta millekään näistä ei leikkaamalla tässä tapauksessa voi mitään tehdä, vaan hoito on ns. konservatiivista eli entiseen malliin troppeja ja kuntouttavaa liikuntaa, kipuja kuunnellen. Ihmeparantumisen mahdollisuuden kariutuminen oli toki melkoinen pettymys, mutta toisaalta hyvä uutinen oli se, että ei ainakaan mitään uutta vakavampaa ongelmaa ole kehkeytynyt. Kisasuunnitelmiakaan ei ortopedi kieltänyt hautaamaan, kunhan treenaus sujuu olotilan mukaan. Tämähän sopii!

Fyssarilla käyntiä jatkan ja siellä tänään oli ohjelmassa mm. akupunktiota sähkön kera ja siinähän sitten sätkin, metkaa. Omatoimikuntoutus jatkuu entistä raivokkaammin ja vakaasti uskon, että viivalla olen niissä tapahtumissa, joihin jo olen ilmoittautunut. Tulostavoitteet toki pitää suhteuttaa siihen, että kunnon treeniä ei vielä vähään aikaan voi tehdä. Jos takapakkeja ei tule niin ensi viikonloppuna toivottavasti pääsee kokeilemaan jo maantien kutsua, saas nähdä...

Potilaskertomusta pukkaa

Potilaskertomukseksihan tämä blogi nyt on muuttunut eli niitä kuulumisia tästä lähtien toistaiseksi.

Reilut pari viikkoa olen nyt ollut sairaus"lomalla", kun istuminen ja seisominen muuttui lähes mahdottomaksi. Päiväohjelmaan kuuluu pari isompaa kuntouttavaa liikuntayritelmää ja pienimuotoista fysioterapia-/kuntopiirijumppaa siihen lisäksi. 

Vesijuoksu on osoittautunut liikkumismuodoista parhaaksi: siinä kivut häviää kokonaan ja saa jopa hiukan sykkeen kohoamaan ja hien kihoamaan otsalle eli saattaa mennä jopa peruskestävyysharjoittelun puolelle. Muuta niin kuormittavaa ei sitten pystykään tekemään. Uinti on toiseksi miellyttävintä, mutta sekään ei täysin kivutta suju, mutta saapahan hiukan pidettyä tekniikkaa yllä ja käsivoimia treenattua. Kävely sattuu melkolailla, mutta on välttämätöntä pitää ohjelmassa, jottei pää hajoaisi: ulkoilmaihmisen kun on pakko saada raitista ilmaa joka päivä, kivulla tai ilman. Parisen tuntia päivässä menee näissä kuntoutushommissa ja loppupäivä sujuukin sitten vaakatasossa olohuoneen lattialla. Läppärin näpyttely onneksi sujuu siinäkin asennossa ja kiitos sosiaalisen median säilyy myös kontaktit ulkomaailmaan. Ystävät ihanat on onneksi käyneet pitämässä seuraa, niin ei ole täydellinen mökkihöperyys iskenyt. Arkiaskareet sentään hoituu ja toimivat niin ikään kuntouttavina, kunhan muistaa ettei säntäile eikä tee äkkinäisiä liikkeitä ja roudaa esim. kaupasta vain pienen satsin ruokatavaraa kerralla, kamelina olo kun ei nyt juuri onnistu.

Ensi viikon torstaita odotan kuin kuuta nousevaa, koska silloin pääsen magneettikuvaukseen, joka toivottavasti vihdoin tuo selvyyttä tilanteeseen. Torstaina tuskin kuitenkaan vielä varsinaisia analyyseja saa, vaan vielä on odotettava sen jälkeen aikaa doktorille, joka sitten kertonee mitä sieltä kropan uumenista löytyy ja mitä on tehtävissä. Tässä odotellessa on luonnollisesti tullut käytyä läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot. 

Toistaiseksi hoitona on siis omatoimisen kuntoutuksen lisäksi ollut kipulääkitys, jonka annostusta on pikkuhiljaa nostettu. Vaikutukset ei ole olleet kummoiset, mutta sivuvaikutuksista sen sijaan on päässyt nauttimaan. Ainut - mutta varsin merkittävä - positiivinen seikka tässä sairaus"loman" aikana on ollut se, että olen nukkunut paremmin kuin varmaan pariin vuoteen. Johtuneeko sitten tropeista vai siitä, että ei ole ollut mitään stressiä siitä, onko seuraavana päivänä täysissä sielun ja ruumiin voimissa vai ei. Saattaa olla, että jonkunasteista uupumustakin on ollut ilmassa kun kovempien kipujen kanssa on painiskellut taas jo yli puoli vuotta ja talvilomaakaan ei tänä vuonna ollut. Rajalliset on ihmisen voimat ja jatkuva kipu kyllä nakertaa niitä aika tehokkaasti.

Raivokasta kuntoutumisyritelmää

Noni, sinne mäni mun treenisuunnitelmat, selkä on niin sökönä että nyt vaan hissutellaan. Pääsiäsisen piinaviikon aktiviteetit on olleet päivittäistä kävelyä (joka ei juuri satu, vaan jopa ehkä vähän helpottaa kipuja), varovaisia selkäjumppaliikkeitä ja venyttelyä, jottei jumahda lisää. Sunnuntaina kokeilin uintia ja se onnistui vallan mainiosti, huono puoli oli se, että saunassa ei pystynyt kivutta istumaan.

Torstaina kävin työterveyslääkärin luona ja sieltä oli tuliaisina uusia lääkkeitä neuropaattiseen kipuun (sivuvaikutusten lista viitisen A4-sivua), reilu viikko sairauslomaa ja uusi lähete julkisen sairaanhoidon piiriin, tällä kertaa ortopedian puolelle. Sitä kautta kun saattaa kuulemma saada itsensä ujutettua nopeammin sisään systeemin rattaisiin kuin fysiatrian kautta. Saas nähdä. Keskiviikkona on uusi tsekki, jossa mietitään myös työkuvioita, koska makuulta on hiukka hankala useimpia hommia hoitaa.

Reilun viikon kuntouttava liikkuminen ja lääkkeet ei ole vieneet oloa suuntaan eikä toiseen, ainakaan parempaan. Istuminen tai paikallaan seisominen ei onnistu, reipas kävely, uinti ja selällään makoilu helpottaa oloa hiukan. Oma arvio n. 15 vuoden selkäprobleemikokemuksella on, että ruodossa on vanhojen vaurioitten lisäksi nyt uusi välilevypullistuma (toivottavasti ei taas useampaa), joka ei näillä vakiokonsteilla suostu asettumaan ruotuun. 

Hiukkasen on mieli synkeänä, vaikka tämä ei suinkaan ole kuolemaksi ja maailmassa on tsiljoona ihmistä, joilla on paljon vakavampia ongelmia selätettävänä. Ottaa kuitenkin päähän aivan julmetusti, että ei pysty tekemään töitä eikä harrastamaan, eikä tuo jatkuva kipukaan varsinaisesti jalosta vaan ottaa päähän niin peevelisti. 

Vuoristorataa

On ollut pieni tauko naputtelussa, koska on pitnyt vähän sulatella asiaa jos toistakin. Viikko 17 meni treenien osalta melko lailla suunnitelman mukaisesti:
Ma: lepo- eli hierontapäivä
Ti: hiihtoa 9,2 km/1:02
Ke: puolen tunnin lämmittely + tunnin VK-spinning
To: uintia 2400m/1:05. Uudet messuilta ostetut TYR-uimalasit istui päässä kuin valettu ja teki hommasta vieläkin mukavampaa
Pe: vartin lämmittely crosstrainerilla ja 0:45 punttitreeni
La: pertsaa 19,4 km/2:07, ehkä talven upeimmassa säässä. Eksyin vaan välillä seikkailemaan omaa taitotasoa vaativampiin mäkiin ja se aiheutti pari paniikkipyllähdystä. Tasaista sen olla pitää niin ei tule yllätyksiä.
Sunnuntai meni lepäillessä.

Viikko 18 onkin sitten ollut liikuntojen suhteen ns. susi, siitä tarkemmin jäjempänä.
Ke: Tunnin VK-spinning + vartin juoksu matolla
Pe: kävely salille ja takaisin ja siellä 0:50 voimatreeni
Su: kävely salille, 0:45 PK-spinning + vartin kuntopiiri

Ja sitten siihen varsinaiseen asiaan eli sairaskertomukseen, joksi tämä blogi varmaan pitäisi uudestaan nimetä. Tuo edellisen viikon tiistain hiihtolenkki tuli tehtyä aika lailla hampaat irvessä ja tippa silmässä, koska silloin postiluukusta oli kolahtanut lääkärinlausunto, jossa todettiin, että v. 2007 peruja oleva L5-hermon vaurio ei tule enää toipumaan. Vasen jalka siis on ja pysyy klesana. Toisaalta tieto selitti ne kaikki omituiset tuntemukset ja itseasiassa kinttu on pysynyt yllättävän toimintakykyisenä ja hyvin mukana menossa ollakseen niinkin huonossa hapessa kuin mitä mittaukset osoittaa. Hermovaurio siis selittää sen kaiken voimattomuuden, toimimattomuuden, väsymisen, krampit yms., jota tässä vuosien mittaan on tullut ihmeteltyä. Vika ei siis ole tällä kertaa asiakkaan päässä, vaan selässä ja jalassa.

Kaik toivo sentään viel ei ole mänt, vaan nyt suunta on julkisen puolen fysiatrille ja sitä kautta magneettikuvaukseen. Mutta taas edessä oli tilanne, että naurattais jos ei itkettäis kun tuli tieto aikataulusta: jonotusaika tällä hetkellä lääkärille on n. 3 kuukautta. Sen jälkeen arvioidaan hoidon tarve eli jonotetaan lisää tutkimuksiin, jonotetaan tutkimusten tulosten kertomiseen ja sitten jonotetaan mahdollisesti toimenpiteeseen. Kas se toivo kun tässä vielä on, että hermonjuuren ahtaumaa ehkä mahdollisesti kenties voisi saada avattua.

Mutta voi pääkallo ja sääriluut sentään tätä meidän terveyden-/sairaudenhoidon tilaa! Työkseni kun koitan pitää ihmisiä työkykysenä niin nyt itse saan totisesti tuta sen, miksi ihmisiä, nuoria ja ns. hyväkuntoisiakin päätyy työkyvyttömäksi. Koska tässä prkleen systeemissä ei pääse ajoissa hoitoon! Vaikka tapahan se sekin on hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä, että ihmiset kuolee sinne hoitojonoon - vanhuuttaan. Kyllä ei yhtään naurata tämä asia vaan vihaksi pistää.

Varsinkin kun toissa päivänä töissä istuessa/seistessä (toimistohommia, unelmia vähemmän) alkoi selkääkin juimia siihen vanhaan pahaenteiseen tapaan. Vielä illalla sitkeästi koitin omatoimihoitoa eli kävelyä ja treeniä salilla, mutta ei auttanut vaan lauantaina oli edessä reissu Selkäcenterin - taivaan lahja! - päivystykseen itse Herra Henttiselle. Ja niin vaan se taas kerran auttoi ja tänään pystyi jo käpsyttelemään vähän kivuttomammin salille, ajamaan spinning-tunnin (joka ei sattunut yhtään!), tekemään pienen kuntopiirin ja kävelemään takaisin kotiin upeassa KEVÄTsäässä. 

Työkyky tuossa edellä tulikin mainittua ja se alkaa tässä olla se iso kysymys. Nykyinen työ kun on enimmäkseen istumahommia ja se on se kaikkein huonoiten tälle korpselle sopivaa hommaa. Tai eihän se kenellekään sovi, jos tarkkoja ollaan. Tässä joutuu siis varmaan tosissaan miettimään työkuvioita uusiksi pitkällä tähtäimellä, koska liikkuminen ja makoilu on ainakin toistaiseksi ainoat kipuja hellittävät ja muutenkin oloa parantavat tilat. Ja se tuli tarkistettua, että niillä en myöskään saa itseäni rikottua enempää, päinvastoin, joten tulevaisuus täytynee olla vähän nykyistä liikkuvampi, myös työrintamalla.

Ja tähän taas liittyy näiden viikkojen suuri ja riemastuttava uutinen: sain kunnian liittyä mukaan joukkoon, joka jakaa liikkumisen ilosanomaa mm. Helsingissä vieraileville matkailijoille: Helsinki Running Tours! Joten vartokaas vaan, kyllä tästä vielä minäkin pääsen taas vauhtiin ja se on menoa sitten!

Tietokin lisää tuskaa

Toisen 4-viikon treenisetin viimeinen viikko eli palauttelua, jota tosin on tullut hiukan enemmän kuin on ollut tarkoitus.

Ma: lonkkien huoltoa hierojalla.
Ti-to suuren kevätsiivousoperaation aloittelua eli kamojen sorttausta, hinnoittelua ja kuskausta itsepalvelukirppikselle. Saas nähdä miten kauppa käy Akselissa, pariksi viikoksi on paikka varattuna ja sitä pitää harvase päivä käydä tsekkailemassa ja täydentelemässä. Hiki se tuossakin hommassa tulee. Kumma muuten että hieman kulahtaneistakin urheilukamppeista tuntuu olevan kaikkein vaikeinta luopua...
Pe: 0:40 omatoimispinning, sisältäen pari raskaampaa 5 min vetoa + 0:10 keskivartalokuntopiiri.
La: 1:05 rivakka kävely Töölönlahden ympäristössä + 0:35 kotikuntopiiri. Lisäksi tuli takuuhuollatettua sukset Kallesportissa, josko nyt alkaisivat pitää.
Su: 1:27/13,4 km PK-pertsalenkki aivan täydellisen mahtavassa säässä! Lisäksi ladut Vanhankaupunginlahden ympäristössä oli loistokunnossa ja mikä parasta: sukset luisti JA piti! Ai että! Iltapäivällä tuli pyörähdettyä GoExpo -messuilla (KV:lle kiitos lipusta!) ja siellähän tapasi tietty paljon tuttuja. Tuliaisina oli fillariesitteitä, pari ajopaitaa, -hanskat ja uimalasit. Tuo esitenippu saattaa vielä käydä kalliiksi.

Ja vaivaisurheiluosasto tiedottaa:
ENMG-tutkimuksesta tuli - ei mitenkään yllättävä - tulos, että kohtuullisen vaikeahko hermovauriohan se siellä 4-5 lannenikaman välissä luuraa ja riivaa vasenta puolta, tehden sen osittain toimimattomaksi ja pirullisen kipeäksi. Kyse on yli vuoden vanhasta vauriosta, joka lienee sieltä vuosien 2006-2007 tienoilta, jolloin viimeksi olin huomattavan huonossa hapessa selkäni kanssa. Olisi vissiin silloin ne välilevypullistumat sittenkin pitänyt leikata... Seuraavaksi vuorossa magneettikuvaus, josta toivottavasti selviää, että onko hermovauriolle/-ahtaumalle jotain tehtävissä.

Joka tapauksessa alkaa näyttää sille, että ei tule tämä vuosi menemään liikkumisten puolesta ihan niinkuin on suunniteltu. Joko kivut rajoittaa edelleen tekemisiä - niin töissä kun vapaalla - entistä enemmän tai sitten tulee leikkuuoperaatio. Perskeles sentään! Mutta ei nyt vielä heitetä kirvestä kaivoon, vaan kahlataan eteenpäin soveltaen. Seuraavat 4 viikkoa tulee menemään vielä "vanhan" treeniplänin mukaan, mutta juoksut korvataan hiihdolla / fillaroinnilla / uinnilla. Ei huono sekään, pääasia että jollain konstilla pääsee liikkumaan ja jatkamaan hyvin vauhtiin päässyttä peruskunnonkohotusta. 

Normiviikko?

Kalenteriviikko 9 oli treeniviikko nro 7 ja tekemiset meni kutakuinkin näin:

Ma: huoltoa eli hierontaa, lonkkien uumenia kaivellen.
Ti: 1:20 PK-spinningiä + 0:20 kuntopiiriä
Ke: Huomattavan epämiellyttävä ENMG- eli hermoratatutkimus, jonka jälkeen oli hyvä mennä purkamaan tuntoja 1:00 itseohjattuun VK-spinningiin, joka sisälsi kaksi settiä 4 x 4+1 min vetoja. 
To: 2100m/1:05 uintia. Käsivedoissa alkaa ehkä olla millin enemmän voimaa kuin aikaisemmin. Taitaa mm. aina uintitreenin loppuun altaan reunalla tehdyt ojentajapunnerrukset alkaa tuottaa jotain tulosta.
Pe: Vartti lämppää sauvakävely-/juoksusimulaattorissa + 0:50 punttitreeni (paikkaharjoittelua).
La: Juoksutreenin korvaava meno-paluu kävellen salille (0:35/3,5 km) + 1:45 PK-spinningiä, jonka loppuun 6 x 20s kiihdytykset.
Su: 3 tuntia/25 km PK-pertsaa suksilla, jotka luisti yhtä hyvin eteen kuin taakse. Hiki tuli ja käsivoimat kasvoi. Sää oli kyllä hieno, vaikka ladut tuoreen lumen jälkeen mitä sattui.

N. 12 tuntia tekemistä kertyi tälle viikolle ja kaikki meni melko lailla suunnitellusti. Liekö juoksun vaihto polkemiseen auttanut, koska lonkka ei ole ollut ihan niin tolkuttoman kipeä kuin männäviikoilla.