Karmea keli = parempi aika!

No nyt on vuoden 2013 Numerolappu rinnassa -kausi paketoitu, jo perinteisellä Tour de Helsingillä. Tässä välissä Joroisten jälkeen oon ollut mukavana välipalana jokunen viikko sitten mainio uusi tapahtuma Satasen kuntoajo, joka saatiin ajaa mukavassa kelissä ja hyvällä fiiliksellä ja ajaksi tuli 3:25:59.

Välissä piti olla myös Helsinki City Marathon, mutta sen jouduin perumaan selästä johtuvien kinttukipujen takia. Eipä sinne olisi ollut järkeä lähteä senkään takia, että juoksun treenaamisesta ei ole tullut mitään, koska kivut juostessa ovat sen verran massiiviset, että ei vaan onnistu. Sitä elimistön viestiä on syytä kuunnella ja jatkaa työskentelyä fyssareiden kanssa vaivan häätämiseksi.

Fillarointi sentään on onnistunut mainiosti (luojan tai muun olennon kiitos!) ja sitä on tullut nyt tehtyä järjestelmällisesti valkun ohjeitten mukaan. Jaksaminen siinä lajissa on parantunut ja vauhti lisääntynyt mukavasti, joten treenailu on ollut varsin palkitsevaa.

Säätiedotus tälle päivälle ei sen sijaan ollut mukava ollenkaan, ja kun aamulla heräsin ikkunaan hakkaavaan sateeseen niin ensimmäinen ajatus oli kääntää kylkeä ja jäädä vällyjen väliin. Sisu ei kuitenkaan antanut periksi luovuttaa ja niin vaan tuli kammettua itsensä lähtöviivalle, joka onneksi on kivennäisen heiton päässä kotoa. Startin jälkeen saatiin ajaa peräti noin kilometrin verran, ennenkuin kunnon sade alkoi piiskata ja siitä eteenpäin vettä sitten riittikin vaihtelevassa määrin seuraavat neljä tuntia. Bemböleen mennessä kaikki vaatteet olivat läpimärät, kengissä lainehti vesi ja ajolasit olivat ulkopuolelta sadepisaroiden ja ravan ja sisäpuolelta höyrystyneen veden hämärtämät. Siitä oli ajoturvallisuus kaukana.

Lähdin kolmenkympin ajoryhmään, mutta se luonnollisesti lähti hajoilemaan jo jossain Vihdintien ylityksen jälkeen. Aina kun sain jonkun pienen porukan kauhealla vääntämisellä kiinni, niin eikös kööri taas levähtänyt. Vedin itseni aika piippuun ekan 40 kilsan matkalla, kunnes takaa tuli 29:n ryhmä, johon vihdoin pääsin liimaantumaan kiinni. Jonkun verran jojoilua siinäkin oli, mutta selkeä ryhmän hyöty oli kuitenkin mukana.

Ekalla tauolla täytin juomapullon, imaisin pari geeliä ja puolikkaan patukkaa ja sitten heti liikkeelle. Palmenin kaupalle ajeltiin suht nätisti ryhmässä ja siellä sama evässetti mutta vielä tiiviimmässä tahdissa. Porukka pysyi suht hyvin kasassa aina Kuusijärven tietämille saakka, kunnes liikenneympyrässä sattuneen kaatumisen jälkimainingeissa alkupää pääsi irti, jonka jälkeen en raivokkaasta vääntämisestä huolimatta saanut sitä enää kiinni. Ai että sapetti ja pääsi ruma sana jos toinenkin yksikseen viimeistä n. 15 kilsan pätkää runtatessa. Tuulitakki, jota ei missään vaiheessa kelin vaihtelevuuden takia ollut arvannut riisua toimi loppumatkan mainiona lisävastuksena, varsinkin kun tuuli oli sateen hellitettyä yltynyt melkoiseksi - ja luonnollisesti vastaiseksi.

Lopun sapekkaasta ja hapokkaasta yksintaivalluksesta huolimatta Velodromille oli taas mahtava kurvata, varsinkin kun loppuajaksi tuli 4:54:04 - kokonaiset 25:45 parempi kuin viime vuonna!!!  Siinä kohtaa kaikki murheet unohtuivat ja hymy levisi korviin. Maalialueella piti horjuvin jaloin palautusantimia nauttiessa tietysti vielä kanssapolkijoitten kanssa kerrata ja leuhottaa matkan karmeuksia ja maaliintulon hienouksia. Sijoitus näyttäisi naisten kuntosarjassa olevan 15/86. Kelpaa :). Kerrassaan mainio päätös kisakaudelle!

Nyt ei siis ainakaan toistaiseksi ole mitään tapahtumaa enää tälle kesä-syyskaudelle buukattuna, mutta jos joku fillaritapahtuma vielä löytyy tai juoksu alkaa sujua, niin ainahan sitä voi mielensä muuttaa. Nyt on ohjelmassa ainakin tovin rentoa fillarointia, avovesiuintia (hyvin vielä tarkenee) ja muuta joutavaa liikunnallista puuhaa ilman tulostavoitteita. 

Väsynyt, mutainen, mutta ah niin onnellinen!

Onnellinen itsensä (ja Innes-Stubbin) voittaja!

Onnellisesti ohi on Joroisten puolimatkan triathlon!

Aivan ensimmäiseksi haluaisin kuitenkin kiittää:
- Fysioterapeuttejani Vesa Suopankia ja A-P Lindbergiä, joita ilman en välttämättä olisi päässyt edes viivalle
- valmentaja Merja Kivirantaa ilmeisen toimivasta treeniohjelmasta (vaikka valmennettava onkin välillä vähän sluibaillut)
- pyörävelho Simo Saarista Nummelan Pro-Bikesta erinomaisesta palvelusta
- Liisaa erinomaisesta kisaseurasta

Mutta ne tulokset. Suluissa vuoden 2012 ajat:
Kokonaisaika 6:05:08 (6:47:10)
Uinti 0:44:49 (0:42:50)
T1 0:08:49 (0:06:17)
Pyöräily 2:53:13 (3:32:43)
T2 0:07:44 (0:06:35)
Juoksu 2:10:36 (2:18:48)

Simo oli pelastava enkeli kisan kynnyksellä, kun kisapaikalle lähtöä edeltävänä päivänä fillaria tarkistaessa huomasin, että kappas, vaihteet eivät pysy päällä. Soitto ja kaahaus Nummelaan ja parin tunnin päästä käsissä oli taas toimiva ja samalla ensihuollettu peli. Mahtavaa palvelua!

Perjantaina kisatunnelma (lue:paniikki) alkoi nousta huristelulla Joroisille ja siellä jo viime vuodesta tutulla triathlonin haastavimmalla lajilla eli logistiikalla: kieli keskellä suuta aikataulua noudattaen ja kaatosadekuuroja väistellen piti taas marssia noutamassa ja kylvämässä erinäköisiä nyssyköitä, pussukoita ja fillareita ympäri kylää, jotta kamat on oikeilla tapahtumapaikoilla seuraavana päivänä. Kymmenen maissa illalla pääsi majoittumaan Varkauden Scandiciin, jossa hotellin täysi nälkäisiä urheilijoita oli huomioitu kiitettävästi ruokailujen ajankohtia venyttämällä. Tarjoomukset olivat myös hyvin triathleetin tarpeet huomoivia. 

Lauantaiaamuna kello pärähti klo 5:15 ja vuorossa oli tankkaus aamiaisella, vaikka ruoka ei olisi maistunut yhtään. Sitten loput kamat autoon, taas parit pussukat (joista kahden säilytyksestä/kuskauksesta tänä vuonna veloitettiin erikseen) niille kuuluville paikoilleen ja bussilla lähtöpaikalle. Ilmassa oli paitsi suuren urheilujuhlan tuntu, myös sateen uhka, joka onneksi ei muuttunut todeksi. Lähtöalueella oltiin jo hiukan yli kahdeksalta, mutta leidien lähtö oli vasta klo 10:24, joten ennen sitä oli kosolti aikaa tavata tuttuja, nauttia viimeiset tankkaukset, varmistaa fillarin rengaspaineet ja lopulta ahtautua ah niin ihanaan gummipukuun. Sitten vaan erilaisten karsinavuorojen kautta järveen loiskis ja molskis.

Tämän kauden uimalakkimuotia

Oma kisa alkoi pienellä paniikilla, koska aa, olin aivan liian keskellä ryhmää ja kunnon porkunyrkkeilylihasoppaa ja bee, aika äkkiä selvisi että nyt on muuten melkoinnen aallokko. Aallot olivat paikoitellen niin isot, että uinti muistutti puoliksi sukeltamista. Kuten eräs kilpailija totesi: "Aina kun otti ilmaa vasemmalta puolelta sai samalla vesitankkauksen." Lastuna lainehilla piti vaan etenemän ja hämmästelin miten hyvin matka lopulta taittui ja sain itseni täysin rauhalliseksi. Ainut ongelma oli viimeisen kääntöpoijun kohdalla kun rytmi katosi hetkeksi parin kilpasiskon rynniessä päälle ja polvitaipeiden takaosat menivät hetkeksi kramppiin. Jollain zeniläisellä tyyneydellä siitäkin selvisin ja pääsin kauhomaan viimeisen suoran rantautumispisteeseen. Uintiaika oli pari minuuttia huonompi kuin viime vuonna, mutta kova keli huomioiden vaati vähän ylimääräistä ponnistelua. 

Vaihtoalueella oli melkoinen kuhina, mutta oma T1-pussukka löytyi hyvin ja kamojen vaihto ja energian & veden nauttiminen sujui melko sutjakkaasti. Tai siltä tuntui, mutta jostain syystä T1 (ja T2, molemmat sis. vessapiipahduksen molempina vuosina) näytti vieneen enemmän aikaa kuin viime vuonna, mystistä. Varsinkin kun yksiosainen tri-asu vähensi aikaa paidan päälle kiskomisen verran.

Myös fillariosuudella ankara tuuli hirvitti hiukan, koska T:n muotoiselle reitille osui paitsi myötäistä ja vastaista myös melkoista sivutuulta. Alkuun oli ongelmia myös uuden aerobarien välissä olevan juomasäiliön kanssa, josta voinkin laittaa itselleni nootin: jos ostat jonkun uuden härpäkkeen niin sitä kannattaa ehkä testata ennen kisaa, eikä vaan luottaa hämäävän yksinkertaisen näköiseen mekanismiin. Onneksi oli kuitenkin pullot myös satulan takana ja koska huoltokin pelasi moitteettomasti ei janoon tai energian puutteeseen päässyt kuukahtamaan. Geelejä olisi voinut olla pari enemmän takataskussa.

Tähän väliin oodi Trekille: voi hyvänen aika sentään mikä ilo ja keveys sillä oli ajaa! Ja näkyyhän tuo myös ajassa: 37 minuuttia rivakammin kuin viime vuonna, keskarin ollessa yli kolmenkympin! Ja tämähän ei olisi ollut mahdollista ilman ajoasentoa, josssa selkä ei satu, ei sitten niin yhtään! Että voi ihminen olla onnellinen yhdestä fillarista! Niskaa ja silmämunia (kyllä, saattaa kuulostaa hullulle) tuohon ajoasentoon vielä pitää totuttaa, mutta muuten meno oli täydellistä. Aika liuta kanssakilpailijoita tuli ohitettua matkalla ja suurimman tyydytyksen tietysti tuotti se, kun sai kaahata muutaman pisarakypäräisen miehen ohi, ai että! 

Juoksuvaihtoon tulin hyvävoimaisena ja vaihto sujui mielestäni jouhevasti (vaikka aika ei sitä vahvistakaan). Juoksu lähti myös kulkemaan yllättävän hyvin, oman mittapuun mukaan. Se minkä olin pyöräilyssä voittanut saatoin kuitenkin osittain juoksussa hävitä, koska ohittajia oli niin paljon. Suurin osa niistä taisi kuitenkin olla jo aikaisemmin pyöräilystä tulleita, jotka olivat jo kierroksia edellä. Juoksu sujui moitteettomasti aina kolmannen kierroksen puoliväliin saakka, jolloin vasen polvi alkoi sattua melkoisesti. Neljännelle kierrokselle tullessa se sattui jo niin kovin, että jalalle oli vaikea varata ja meno muuttui nilkuttavaksi yhdellä jalalla juoksemiseksi. Tämä harmitti suunnattomasti, koska voimia olisi riittänyt rivakampaankin menoon. Kivuttomalla jalalla olisi saattanut jopa oma puolimaratonennätys (2:06) rikkoontua. Pääasia oli kuitenkin, että pääsin maaliin juosten ja huomattavan onnellisena. En ollut vilkaissut kelloa kuin pyöräilyn lopussa ja kuullessani kuuluttajalta loppuajan 6:05, pääsi pieni itku, niin onnellinen olin! En olisi ikinä uskonut, että voin parantaa aikaa kokonaiset 42 minuuttia viime vuodesta, koska olisin ollut tyytyväinen jo vartinkin parannukseen. Erityisen onnelliseksi teki se, että muutama kuukausi sitten en pystynyt kunnolla edes istumaan tai seisomaan kovien kipujen takia.

Loppuiltapäivä/-ilta menikin sitten yleisessä euforiassa ja kisakokemuksista leuhottaessa kanssakisaajien kanssa. Ja kuten Nokian & NSN:n juoksukerhon triathlonkoulun vetäjä Ilkka sanoi: "Näitä elämyksiä ei saa ostettua rahalla." Oli muuten huikeita suorituksia tuon triathlonkoulun molempien vuosikurssien edustajilla, mukaanlukien yksi mitalisija, hyvä Mervi!

Ja se otsikossa mainittu voitto... Kisaseuralaisen kanssa sovittiin, että jos jompikumpi voittaa joko Innes-Stubbin tai Baba Lybeckin, voittaja tarjoaa toiselle skumpat. Ja niinpä sain ne skumpat illalla tarjota, eikä mikään ole vähään aikaan maistunut yhtä hyvälle!

Onnennumero

Rokkia, sporttia ja lomahommia

Kesäkuun viimeinen viikko meni maailman laittamisessa valmiiksi ennen kesälomaa, festaroidessa ja tulihan se Kiskon perusmatkakin kisattua. Ja yllätysten yllätys, aika parani jälleen kolmisen minuuttia Vantaa triathlonin aikaan verrattuna! Tiedä häntä sitten kuinka vertailukelpoisia ajat ovat, koska reittiprofiili on melko erilainen. Etenkin fillariosuus oli Kiskossa jälleen kiitettävän mäkinen ja ekat metrit niin pyöräily- kuin juoksuosuudelle lähtiessä ovat tunnetusti mallia "Luulot pois". Juoksu meni yllättävänkin hyvin ja suurin ero Vantaan aikaan olikin siinä. Fillarointi meni vähän niin ja näin, aikakoneeseen totutellessa. Vielä en aerobareilla uskaltanut kaikin paikoin ajaa, etenkään jyrkissä alamäissä ja niissä kohden, kun muuta liikennettä oli tiellä paljon, sen verran huteraa meno on vielä. Ajoasento joka tapauksessa on ihana selälle, koska se ei sattunut yhtään! Samoin jalkoja aikakoneen ajoasento säästää roimasti, koska voimantuotto vaikuttaisi lähtevän selvästi enemmän lantion seudusta ja se varmaan vaikutti myös parempaan juoksuaikaan.

Hienoa Kiskossa oli taas hyvin toimivat järjestelyt, kannustajat (äiti ja isä etenkin!) ja se että paikalla oli paljon mukavia tuttuja. Hieno tapahtuma siis jälleen kerran. Sääkin suosi lopulta ja oli juuri passeli, vaikka sateen uhka ensin leijuikin ilmassa.

Kiskon jälkeen sai heittää vapaalle ja lomamoodiin ja sehän lähti käyntiin rokkihommissa niin Rock the Beachissa (ah mahtava Rammstein!) kuin Tuskassakin. 

Yleisö ja bändi yhtä liekeissä

Treenit toki on jatkuneet ohjelman mukaisesti ja viime viikonloppuna oli hyvät uinti- ja pyöräilymeiningit Casa de Rantatorpan ihanissa maisemissa Hämeenlinnan kupeessa. 

Eipä ole paljon tätä hienompaa uima-allasta

Siellä selvisi myös se, että ilmeisesti Vantaan Kuusijärvessä on jotakin astma-/allergiaoireet rajusti laukaisevaa ainesta, koska Iso-Munakkaassa uidessa henki kulki täysin normaalisti. Välttelen Kuusijärveä tästä lähtien, koska viimeisin harjoituskerta siellä päättyi kesken kaiken hengenahdistukseen, joka jatkui pari päivää ja sitä ei kyllä tee mieli enää uudestaan kokea.

Nyt on menossa viimeistelyt Joroisia varten ja pitäähän tässä vielä ennen sitä hiukan häitäkin juhlia plus tehdä muita lomailuhommia. Hiukan jo 20.7. H-hetki jännittää...

Mai Trek, mai Star, mai laav!

No jopas on aikaa vierähtänyt edellisestä päivityksestä. Täs on ollut vähän kaikenlaista, niin on jäänyt kirjoittelut. Mm.  työasioissa on ollut myllerrystä ja se on vienyt oman ylimääräisen siivunsa energiasta.

Treenit on kuitenkin sujuneet pääpiirteissään suunnitelmien mukaan ja erityisiä ilonaiheita ovat olleet mm.
- kolmen kilsan ja ylikin uintitreeneihin tottuminen
- juoksun sujuminen taas, ilman merkittävää selkäongelmien lisääntymistä
- juhannuksena tehty eka yli satasen (129 km) pyörälenkki.

Mutta tänään tuli ehkä yksi parhaista viime aikojen kohokohdista, nimittäin tutina, vapina ja jännitys hellitti ja sain vihdoin yhteiselon Star-Trekin kanssa sujumaan ja eteneminen alkoi etäisesti muistuttaa polkemista! Olin jo vähän epätoivoinen, kun tuntui niin kovin kiikkerälle ja huteralle ajo aikaisemmin, mutta ihmekös tuo kun fillari ei paina juuri mitään ja painopisteet on tyystin toisenlaiset kuin maantiejyrässä. Mutta nyt on toivoa, että meistä tulee vielä varsin hyvät kaverit! Viime viikolla vielä olin sitä mieltä, että menen Kiskoon Bianchin kanssa mutta kyllä hän saa jäädä nyt kotiin ja Star-Trekin kanssa lähdetään kokeilemaan, että josko vehkeillä olisi vaikutusta fillariaikaan. Merkittävää kunnon kohenemista kun tuskin on Vantaa triathlonin jälkeen ehtinyt tapahtua.

Ilon aihe on ollut myös se, että viime viikolla olen vihdoin päässyt tekemään myös koulutustani vastaavia hommia, eli hääräämään liikunnanohjaajana mainioitten Helsinki Running Toursin asiakkaitten kanssa. Kerrassaan mukavaa puuhaa!

Tällä viikolla virittäydytään siis lauantaiseen Kiskon olympiamatkaan ja sen lisäksi festaroidaan Rock the Beachissa ja mahdollisesti myös Tuskassa. Ai niin ja muutama päivä töitäkin pitäisi vielä tehdä, ennenkuin alkaa loma. Kesä <3

Mun Trek, Star-Trek:

Kisakauden avaus

Jännäksi meni viime viikon Vantaa triathloniin osallistuminen, lähinnä se, että suostuuko selkä yhteistyöhön vai ei. Lauantaina kävin tekemässä ohjelman mukaisen kevyen tunnin fillaroinnin (sis. 6x1min rivakat siivut) Kuusijärven maisemissa ja se sujui ihan hyvin. Samalla ajattelin kokeilla miltäs se avovesi märkkärillä taas tuntuukaan - ettei jää harjoittelu viime tippaan. Vaan eipä tuntunut hyvälle laisinkaan, ja nyt en tarkoita normaalia gummipukuahdistusta. Pari sataa ainoastaan pystyin nihkeästi kauhomaan, koska selkä sattui niin peevelisti ja vielä sillä tavalla, että tiesin kivun olevan välilevy(pullistuma)peräistä. Veti mielen melko matalaksi. Illan otin rauhallisesti eli makoilin retkipatjalla lattialla ja tein fyssarien ohjeitten mukaisia kuntoutusjuttuja, popsin troppeja ja toivoin parasta.

Kisapäivän eli sunnuntain aamuna olo oli onneksi parempi, joskaan ei loistava ja näinollen tavoitteeksi tarkentui kisasta läpi yhtenä kappaleena selviäminen, tuloksesta viis. Kisapäivän sää oli mitä upein, ehkä jopa hiukan liiankin kesäinen, koska lämpömittari huiteli jossain +25-30 asteen välillä. Edessä oli varsin hikinen iltapäivä. Aamupäivä sujui tavanomaisessa hermoilussa ja kamojen kuuteentoista kertaan tsekkauksen merkeissä. Naisten perusmatkan lähtö oli päivän viimeisenä klo 14:30, mutta puolen päivän jälkeen Kuusijärven kisapaikalle saapuessa paikalla oli kuitenkin vielä varsin huikea suuren urheilujuhlan tuntu, joka sai entistä enemmän perhoset sinkoilemaan vatsassa. Onneksi paikalla oli paljon tuttuja ja mukavia ihmisiä ja erityisen kivaa oli, että The Coachkin oli paikalla kannustamassa.

Sitten vaan normaalit kuviot eli fillarin tarkastus, numerointi, kamojen vienti omalle paikalle, kisainfoon osallistuminen ja lisää hermoilua ennen omaa starttia. 

Kisa lähti käyntiin kahdella kierroksella järven ympäri kauhomista, joista ensimmäinen ei sujunut sitten ollenkaan: uimalasit tipahtelivat päästä ja hengitysrytmiä ei tahtonut löytyä millään. Puolessa välissä piti välillä kavuta maalle - horjuen, kuten tyypillistä - ja siinä sai onneksi viritettyä lasit kireämmälle. Hengityksen vaikeus ei vaan tahtonut helpottaa, ja jälkeenpäin hoksasin että sehän johtui varmaankin allergiasta, koska oireet olivat just samat, joita kisakumppani Baba kirjoituksessaan kuvaa.

Uinnin jälkeen haparoiva kipitys vaihtopaikalle, jossa homma sujui aikaisempaa hiukan vauhdikkaammin: vaihdoista alkaa olla jo kokemusta ja malttaa tehdä sen suht rauhassa, ekaa kertaa päällä ollut tri-asu vähensi vaatesähläystä ja järjestäjien toimesta paikalla olleet boksit pitivät kamat ojennuksessa. 

Fillarointi tapahtui neljänä kympin lenkkinä eestaas Lahdentietä sotkien ja se sujui alun hengityksen takkuisuutta lukuunottamatta melko mukavasti. Fillaroinnin aikana uskalsin varovasti seurailla kierrosaikoja ja ne näyttivät suht lupaaville. Selkä, joka onneksi oli kestänyt uinnin melko hyvin, alkoi loppuvaiheessa jo hiukan oireilla.

Fillariosuuden jälkeen olikin edessä sitten se kovin osuus: juoksuharjoittelu on ollut koko kevään minimaalista, reitti oli hurjan mäkinen ja osuus kun on vielä viimeisenä, niin voimat alkoivat jo olla melko lopussa. Ja kun en muutenkaan ole mikään kovin vauhdikas juoksija. Päätin kuitenkin, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto ja vaikka konttaan maaliin, mutta loppuaika on saatava. Urakkaa helpotti se, että osuus oli kolmena 3,3, kilometrin lenkkinä, joten osatavoitteeseen yksi kerrallaan oli helpompi keskittyä. Jossain kohtaa juoksua uskalsin taas vilkaista kelloa ja aika näytti lupaavalle. Ja niinhän siinä kävi, että kaikista kevään selkä- ja muista ongelmista huolimatta tuli oma ennätys olympiamatkalla: 3:13:09 - enkä ollut edes sarjassani viimeinen! Tarkat ajat löytyy Championchipin sivuilta. 

Kisapaikalta poistui osallistumismitali kaulassa varsin tyytyväinen tyyppi, koska tapahtumakausi tuli vihdoin avatuksi, kaikista kevään vaikeuksista huolimatta. Järjestäjille kiitokset erittäin hienosta tapahtumasta!

On the road again

Takapakkia pukkaa, mutta sitkeästi taas ollaan virallisen treeniohjelman syrjässä kiinni. Viime viikko meni jo hyvin, mutta sitten ilmeisesti pääasiassa liian istumisen takia tuli tiistaina takapakkia - juuri kun piti päästä kauden ekaan starttiin eli Rykäsyyn Kuusijärvelle. Pah, pah ja vielä kerran pah!

Sunnuntaina on seuraava tavoite, jota kohti sitkeästi koitan nitkuttaa, eli Vantaa triathlon, perusmatka, sekin niinikään Kuusijärvellä. Melkoinen spektaakkeli taitaakin olla ohjelmassa, koska ilmoittautuneita on yli 700! Triathlon on uusi maraton.

Kuntoutuksen saralla on menossa uudet kuviot, koska yhtään kiveä ei jätetä kääntämättä ja rakas opiskelutaistelutoveri Ari ystävällisesti järjesti tapaamisen Ari-Pekka Lindbergin kanssa, jolla onkin varsin mielenkiintoisia metodeja käytössään. Nyt treenataan vatsa- ja selkälihaksia huomattavan hienojakoisesti ja apuna liikkeiden havainnollistamisessa on mm. ultraääni, jonka näkymä poikittaista vatsalihasta treenatessa on tällainen:

Viime viikon treenit:
ma: fillarointia 1:05/25km, isolimpputreeniä + PK-juoksua 0:33/5,5km + tunti kävelyä
ti & ke: muita menoja = lepoa
to: 2300m/1:12 uintia hallissa
pe: fillarointia 2:00/51km, kadenssitreeniä + kiihdytykset loppuun
la: n. 4:00/90km fillarointia
su: 3300m/1:40 vaparia stadikalla

Nyt kieli keskellä suuta, että takapakki ei uusiudu.

Lähes normaali

Pari viikkoa on mennyt hissukseen treenimuotoja ja -määriä lisäillessä sangen lupaavasti ja pientä raportoitavaakin näinollen on kertynyt hiljaiselon jälkeen. 

Fillarilla on pystynyt ajelemaan jo yli 2 tuntia kerrallaan, tosin vaatimattomia kilometrimääriä, koska toistaiseksi olen uskaltautunut vasta katumaasturin selkään. Ja mikäs vika siinä, esim. keskuspuiston maisemat ja hiljaisuus tai Helsingin rantareittien koluaminen se on aina yhtä mukavaa ja sielu saa hoitoa siinä ruumiin (kehon?) ohella. Työmatkapyöräilyäkin on ollut ohjelmassa mutta sepä taas tahtoo saada ennemminkin verenpaineen koholle ja hermot kiristymään, pyöräteillä, etenkin ruuhka-aikaan, kun on melkoisia uuvatteja liikkeellä. Pahin oli nyt näkemäni tyyppi, joka ajaessa hörppi limua mukista, kuunteli musiikkia JA LUKI KIRJAA!!! Ja kypärää ei tietenkään ollut päässä. Tsiisös!

Ulkouintikausi alkoi maanataina Stadikalla, luonnollisesti heti ekana aukiolopäivänä. Kausikortin olin käynyt ostamassa jo hyvissä ajoin ennakkoon. Onkohan se vesi ollut aina yhtä lämmintä heti alkukaudesta lähtien? Nyt ekaa kertaa tuntui sille, että viileämpikin olisi riittänyt, varsinkin tällaiselle viherpiipertäjälle, joka miettii lämmityskustannuksia. Ja kyllä siellä altaassakin draamaa riittää, monella taitaa olla alkukaudesta vähän liikaa adrenaliinia ja kovat tavoitteet ja siinä sitten mennä porskutetaan toisten yli. Itse en tällä kertaa tullut jyrätyksi, mutta kyllä taas tässäkin kohtaa täti meinasi pitää puhuttelun kanssaliikkujille.

Alkuviikosta juoksu takkusi, mutta tänään meni jo 8,5 km, rauhalliseen 55 min vauhtiin. Ilma oli suorastaan kesäinen ja jalassa uudet hyvät tossut eli kerrassaan mieltä kohottava lenkki! Illalla oli vielä vesijuoksijoille ja märkkäriuimareille Mäkelänrinteessä yöuintitapahtuma, jonne menin lähinnä kokeilumielessä (selkähommien osalta) ja joskushan se makkarankuorituskausi on avattava. Ja kas, niin vaan meni kolme kilsaa varsin vaivattomasti, muutamalla pienellä tauolla höystettynä. Lisäksi juuri hoksasin, että en edes ole koskaan aikaisemmin niin pitkää matkaa kerralla uinut. Sangen lupaava päivä siis, ottaen huomioon, että kolmisen viikkoa sitten tuntui vielä siltä, että kisakausi saattaa olla menetetty. Ei nyt vielä ehkä sittenkään heitetä kirvestä kaivoon tai lusikkaa nurkkaan sen suhteen.

Maantiefillarikausi on vielä avaamatta, mutta se onnistunee vihdoin viikonloppuna, jos sääennusteet pitää paikkansa. Sitten alkaisikin olla aika palata taas järjestelmällisen ja suunnitelmallisen treenaamisen pariin. Selkä toki vielä temppuilee melkoisesti ja vasen jalka pelittää edelleen huonosti, mutta kyllä se sieltä perässä tulee. Troppeja pitää koittaa vähitellen alkaa heivata, mutta se pitää tehdä hallitusti. Ja maltti pitää päässä, vaikka kroppa tahtoisikin jo mennä. Takapakit kun ei suuremmin houkuttele, sen verran tuoreessa muistissa on itkun silmään tuova tuska.

Kouluhommissa viime viikonloppuna selvisi näpsäkästi paitsi yleisiä asioita fyysisen kunnon testauksesta myös se, että meikäläisen kannattaa (sallittuja) keuhkoputkenavaustroppeja ennen suoritusta käyttää. Astmataipumusta on ja röörit selvästi hyötyy douppauksesta. Lisäksi opemme (liikuntalääketieteen erikoislääkäri Hannu Litmanen, guru!) sääti samalla annostuksenikin kohdilleen. En vaan millään meinaa niitä troppeja muistaa ottaa. Suosittelen siis muillekin koekaniiniksi ryhtymistä aina kun mahdollista, siitä on jos ei muuta niin hupia yleisölle - kattokaa nyt vaikka tätäkin kuvaa (kuvaaja: Ari L.): 

Kyseessä tässä siis astmarasitustesti bronkolyyttikokeella. Luojan kiitos sitä puhalluksen vaihetta, jossa silmämunat meinasi pullahtaa päästä ei tullut dokumentoitua.